Sittenkin samalla puolella?

"Vastakkainasettelun aika on nyt”, totesi eräs merkittävä suomalaispoliitikko vastikään. Hän viittasi yhteiskunnalliseen keskusteluun hyvä- ja vähäosaisten velvollisuuksista ja oikeuksista.

Demokraattisessa politiikassa on kyse siitä, että eri ryhmien näkemykset asetetaan samalle pöydälle ja sitten niistä keskustellaan. Välillä äänensävyt kuitenkin muuttuvat loukkaaviksi ja vastapuolen näkemykset ja motiivit esitetään irvikuvinaan. Rakentava ja hyväntahtoinen vastakkainasettelu muuttuu populistiseksi peliksi.

Yksi ihmisyhteisöjen helmasynneistä kautta historian on ollut lujittaa sisäistä yhteyttä luomalla ulkoisia uhkakuvia. Mikäpä yhdistäisikään tehokkaammin kuin arvokas taisto yhteistä vihollista vastaan! Oman yhteisön normit ja toiminta ovat oikein tai vähintäänkin paremmin kuin toisilla.

Valitettavasti tämä osataan myös kristillisellä kentällä.

Itsetunnon pönkitystä?

Vastakkainasettelut nousevat milloin suosion kalastamisesta, milloin loukkaantumisesta, väärinymmärryksestä, heikoista keskustelutaidoista ja jääräpäisistä periaatteista. Usein kyse on myös huonosta itsetunnosta – liian moni hoitaa vertailemisella ja vihollisuuksien luomisella omaa epävarmuuttaan.

Näin toimiva ihminen ei ole käsittänyt omaa arvoaan Jumalan luomana ainutlaatuisena ihmeenä. Eikä hän ole käsittänyt sitäkään, ettei kukaan ole täydellinen yksin vaan kaikilla on aina jotakin opittavaa myös toisilta.

Valitettavasti keksityt vihollisuudet ja vastakkainasettelut eivät tuota sitä myönteistä palautetta, jota ihmisen itsetunto tervehtyäkseen tarvitsisi. Päinvastoin tällainen suhtautuminen on omiaan herättämään toisissa terveen itsepuolustusvaiston, mikä vain lujittaa alkuperäistä ongelmaa.

Tilannetta ei paranna myöskään vertailemisen ja turhien viholliskuvien myötä ihmisen tai yhteisön ympärille muodostuva kontrolloiva ilmapiiri.

Toki tällainen henkilö tai yhteisö saa myös seuraajia, jotka eivät osaa hahmottaa, mistä vihollisuudet ja vastakkainasettelut nousevat. Vilpittömät seuraajat saattavat uskoa olevansa oikeasti Jumalan asialla. Mikä olisikaan niin merkityksellistä ja jännittävää, kuin olla Jumalan johtamissa joukoissa mustavalkoisesti väärässä olevia vastaan!

Tällaisista lähtökohdista monet lahkot ponnistavat.

Paavalin erilainen esimerkki

Paavali antaa meille toisenlaisen esimerkin. Hänen itsetuntonsa riitti siihen, ettei hän vaatinut uskovia toimimaan kaikessa kuten itse toimi, eikä hän tarvinnut henkilökohtaista ihailijakerhoa. Vastakkainasettelun sijasta hän kannusti sopuisuuteen ja anteeksi antamiseen. Niin kauan kuin Kristus on yhdistävä tekijä, on varottava turhia rintamalinjoja, apostoli opetti.1

Tietysti suoranaisesta vääryydestä piti ojentaa, kuten vaikkapa vääränlaisesta ehtoollisen vietosta – jossa muuten siinäkin oli kyse vastakkainasettelusta rikkaiden ja köyhien välillä.2

Antiikin kulttuuria koskevan tiedon perusteella on arveltu, että sen ajan seurakunnissa rikkaiden ja köyhien välinen jakolinja noudatteli pitkälti vapaiden kansalaisten sekä orjien ja palvelijoiden välistä luokkarajaa. Paavalilla oli kehotus kummallekin ryhmälle: Orjia ja palvelijoita hän kehotti tekemään työnsä tunnollisesti ja isäntiään kunnioittaen. Isäntiä hän kehotti muistamaan, että he ovat saman Jumalan lapsia kuin orjat ja kohtelun on vastattava sitä.3

Voisimmeko verrata nykyajan palkanmaksajien ja -saajien suhteita antiikin isäntien ja orjien väliseen dynamiikkaan? Ehkäpä. Työmarkkinapöydistä tuttua populistisia vastakkainasetteluja ei joka tapauksessa sovi tuoda seurakuntien sisälle, olemmehan kaikki  saman Jumalan lapsia ja samaa perhettä.

Turhaa ja vielä turhempaa kiistelyä

Entä miltä kuulostaa aina ajoittain päätään nostava vastakkainasettelu perinteisen lähetystyön ja ihmisten tarpeista huolehtivan kehitysyhteistyön välillä? Onko Jumalan Sanan julistaminen ainoa oikea tehtävämme, vai tuleeko meidän auttaa ihmisiä myös muilla keinoilla? Ovatko nämä kaksi oikeasti toisiaan vastaan vai olemmeko kenties vain asettaneet ne väkisin vastakkain?

Kokonaisvaltaisessa kristillisessä ihmiskuvassa soppa, saippua ja sielunhoito kulkevat käsi kädessä. Kautta Uuden testamentin kirjeiden uskovia opetetaan antamaan omastaan, jotta  köyhillä, leskillä ja orvoilla olisi mahdollisuus elää.4

Toinen nykyseurakunnissakin valitettavan tuttu vastakkainasettelu on iäkkäämpien ja nuorempien seurakuntalaisten välillä.

Aivan hiljattain eräässä tilaisuudessa juhlapuhuja vähätteli nykynuoria toteamalla, kuinka ”ennen vanhaan nuorilla oli tapana rukoilla”. Toisaalla eräs nuori puhuja letkautti säikähtäneensä, kun hänen järjestämäänsä hengelliseen tilaisuuteen näytti tulevan ”vain vanhoja” kuulijoita. Onneksi jälkimmäinen puhuja heti perään jatkoi kertomustaan kuvaamalla, miten tilaisuus siitä huolimatta osoittautui mahtavaksi ja voimakkaaksi ja teki häneen vahvan vaikutuksen.

On todella iso menetys, jos nuorten ja iäkkäämpien voimavaroja, kokemusta, omanlaistaan ennakkoluulottomuutta ja hyviä neuvoja ei saada yhdistettyä dynaamiseksi kokonaisuudeksi.

Oma kokemukseni on, että kun näkee vähän vaivaa tullakseen ymmärretyksi ja kun kunnioittaa toista, saa yleensä aina huomata, että eri sukupolvea edustava keskustelukumppani on valoisa ja kannustava ihminen, joka palaa halusta saada siunata toisen työtä.

”Naiset nyt ovat sellaisia”

Kenties herkin ja haavoittuvin vertailun ja vastakkainasettelun rajapinta kulkee ihmisyyden itsensä keskellä: sukupuolten välillä.

Raamatun mukaan mies ja nainen ovat yksiselitteisesti yhdessä Jumalan kuva.5 Silti vertailut, jossa toista sukupuolta jollain tavalla painetaan alemmaksi, eivät tunnu loppuvan – edes seurakunnassa. Jotkut naiset syyttävät miehiä esimerkiksi tunteiltaan alikehittyneiksi ja itsekeskeisiksi ”putkiaivoiksi”, ja seurakunnissa jotkut miehet taas saattavat esimerkiksi sanoa naisilla olevan niin heikko luonne, että sen takia koko syntiinlankeemus tapahtui.

Joskus näitä vertailuja ja negatiivisia asenteita esitetään faktoina; joskus ne tulevat huumorin – jopa kehujen – asuun puettuina.

Uudessa testamentissa Paavali vaikuttaa kuitenkin olevan erityisen huolellinen kaikissa kirjoituksissaan, joissa hän ottaa kantaa joko aviopuolisoiden keskinäiseen käytökseen tai eri sukupuolten edustajien toimintaan seurakunnissa. Pääsääntö apostolin opetuksessa näyttää olevan, että molemmat osapuolet saavat neuvoja ja molemmilla on vastuuta.6

Kunnioituksen kulttuuria

Uskallan väittää, että uuden liiton seurakunnassa kaikki nämä edellä mainitut vastakkainasettelun raja-aidat ovat kaatuneet. Tämä tiivistyy Galatalaiskirjeen käänteentekevässä jakeessa: Kristukseen kastettujen joukossa ei ole enää orjaa eikä vapaata, ei kreikkalaista eikä juutalaista, ei miestä eikä naista.7

Kun muistamme, millaisessa historian vaiheessa tämä julistus annettiin, voimme toivottavasti saada välähdyksen siitä, kuinka vahvasti ensimmäiset kristityt uivat vastavirtaan silloisen, ihmisiä eri tavoin ja tiukasti luokittelevan yhteiskunnan keskellä. Se ei tarkoittanut kuitenkaan avointa kapinaa sen ajan yhteiskuntarauhaa vastaan, kuten voimme huomata esimerkiksi Paavalin kirjeestä Filemonille, jossa aiheena on edellä mainittu isännän ja orjan välinen jännite.

Yhteiskunnan laki antoi isännälle suuret oikeudet, mutta Paavali vetosi Filemonin omaan moraaliin ja vapaaehtoiseen sisäiseen muutokseen: vastakkainasettelua isännän ja kristityn orjan välillä ei saanut olla, koska he olivat saman Herran lapsia ja siten keskenään veljiä. Tällainen vapaaehtoisuudesta nouseva yhteys poistaa vihollisuudet ja vastakkainasettelut luonnostaan, jos vain suostumme sitä noudattamaan.

Seurakunnissa tarvitaan opillisia keskusteluja, ja on selvä, että moneen Raamatun opetuksen kanssa ristiriidassa olevaan asiaan on tarpeellista ottaa kriittinen kanta. Silti silloinkaan ei ole viisasta lähteä liikkeelle vihollisuudesta käsin, vaan on hyvä pyrkiä viimeiseen asti suhtautumaan toisinajattelevaan ihmiseen kunnioittavasti.

Vastapuolta on kuunneltava tarkasti eikä tämän motiiveja tai ymmärrystä saa ennakolta leimata kyseenalaiseksi. Yksikään ihminen ei ole erehtymätön. Pinttyneinkin mielipide saattaa joutua taipumaan sen edessä, että toinen osapuoli osaa perustella oman kantansa paremmin.

Tällaisesta keskustelusta oli kyse esimerkiksi Jerusalemin apostolien kokouksessa, jossa ratkaistiin isoja kysymyksiä pakanakristittyjen asemasta.8

Kukaan ei sano, että sen tunnistaminen, milloin jokin vastakkainasettelu on tarpeellista ja  milloin tarpeetonta, olisi helppoa. Aktiivisuus ilmiöiden ja niiden taustojen arvioimisessa on tärkeää, ja usein kannattaa ottaa rauhassa aikaa, ennen kuin reagoi. Usein naapurilla voi olla silmässä rikka – mutta omassa silmässä jotakin vielä isompaa.9


Viitteet:
1) esim. 1. Kor. 3:1-10; Fil. 1:15-18; Kol. 3:12-16.
2) 1. Kor. 11:17-22.
3) Ef. 6:5-9.
4) esim. Jaak. 1:27; 2:14-17.
5) 1. Moos. 1:26-31.
6) esim. Ef. 5:21-33; Kol. 3:18-19.
7) Gal. 3:28.
8) Ap.t. 15:1-30.
9) Matt. 7:1-5.


Sirkku Hoikkala

Kirjoittaja on seurakunta-aktiivi ja syksystä alkaen teologian tohtorikoulutettava Åbo akademissa.







Kommentti: Koko maailman silmien edessä


Facebook ja muut sosiaalisen median foorumit ovat tehneet omien mielipiteiden esiin tuomisesta helppoa, mutta olemmeko tajunneet, kuinka helppoa? On aivan eri asia purnata tutulle ystävälle kahvikupin äärellä kahden kesken kuin tehdä se mediassa, jossa sadat muutkin ihmiset voivat lukea tekstin.

Esimerkiksi työnhakija voi olla varma, että työnantaja katsoo läpi kiinnostavan kandidaatin sosiaalisen median profiilit ja ”googlaa” hänet. Raikas kristillinen identiteetti lienee tällöin etu; kertoohan se monista hyvistä arvoista. Sen sijaan, jos henkilön profiilit ovat täynnä negatiivisia tekstiä ja itsevarmoja tuomioita toisia kohtaan, on vaikutelma varsin toisenlainen.

Silti on olemassa työnantajiakin vielä paljon tärkeämpi viiteryhmä, joka mielellään tutkii kristityiksi tietämiensä ihmisten julkisia kommentteja: ihmiset, joilla on kaipaus Jumalan puoleen ja jotka haluaisivat ymmärtää, mistä kristinuskossa ja Jeesuksen seuraamisessa on kyse.

Jos he näkevät etupäässä vihamielisiä kiistoja ja tuomitsemista, kuinka heidän etsikkoaikansa käy? Millaisen viestin lähetämme, jos manaamme sosiaalisessa mediassa vaikkapa toista uskontoa edustavat pakolaiset maan rakoon, vaikka olemme vielä muutama vuosi sitten puhuneet lämpimästi heistä ja heidän tavoittamisestaan siellä jossain?

Koko kristinusko saattaa alkaa vaikuttaa teatterilta, jossa puhutaan rakkaudesta, antamisesta ja jopa valmiudesta kärsiä – mutta jossa oikean tilanteen tullen vain pelätään ja vihataan apua tarvitsevaa tai toisinajattelevaa.

Tarvitaan viisautta. Kannustan kaikkia miettimään sitä, luommeko kristillisyydestä armokeskeisen ja epävarmat ja epäonnistuneet luokseen kutsuvan kuvan. Aloitan kannustuspuheen itsestäni.


Sirkku Hoikkala


51

Helluntaiseurakuntien jäsenkehityksessä pientä virkistymistä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja