Itsetunnon rakennuspalikoita etsimässä

Persoonallista  kasvua

Tässä langenneessa ja monelta osin vinoutuneessa maailmassa kasvun suunta tulee löytää Jumalalta.

Mistä löytäisimmekään tervettä ja elämää varjelevaa kulttuuria ilman taivasta? Raamatun kehotuksista löytyy paljon aktiivisia, sisäiseen maailmaamme liittyviä verbejä kuten luopukaa, hylätkää, oppikaa, ajatelkaa, uudistukaa, pyrkikää, ottakaa, antakaa, rakastakaa ja niin edelleen. Kuinka voimme kasvaa kristittyinä ja tehdä kaikkea tätä ilman että uskonnollisuus nielaisee meidät mustaan aukkoonsa suorittamaan ja ansaitsemaan arvoamme Jumalan edessä?

Isä yhdessä lapsensa kanssa

Vastaus löytyy Jumalan isyydestä. Kun ymmärrämme, että Jumala rakastaa meitä niin kuin isä lapsiaan, pääsemme suorittamisesta suhteeseen. Siinä on paljon samoja asioita kuin hyvässä vanhempi–lapsi-suhteessa. Lapsen hyvä kasvu perustuu rakkaudelliseen ja vastavuoroiseen suhteeseen turvallisen vanhemman kanssa. Lapsi on oma persoona, jonka kasvua omaksi itsekseen viisas vanhempi tukee. Hän kasvattaa lastaan ottamaan itse vastaan sitä suurta vapautta ja vastuuta, joka elämään sisältyy. Se ei tapahdu pakottamalla vaan yhdessä elämää elämällä. Suhde perustuu siihen, että lapsi kokee olevansa hyväksytty ja rakastettu aina, myös väärin tehdessään ja ollessaan hankala. Hän oppii sitä, mitä elää. 

Näin Jumalakin toimii meidän kanssamme, hän tukee persoonamme kehitystä ja antaa meille tilaa kasvaa. Minua on ihastuttanut eräs jo keski-iän ylittänyt nainen, joka sanoi käyvänsä painia Jumalan kanssa. Hänen luottamuksensa Jumalan rakkauteen on niin suuri, että hän uskaltaa ”vängätä” Jumalan kanssa. Siinä on jotakin aitoa ja hienoa.

Yksi lempipaikoistani Raamatussa on Jesajan kirjan jae 50:4, jossa sanotaan, että Jumala herättää korvani aamu aamulta kuulemaan oppilaan tavoin. On sanoinkuvaamattoman hienoa olla elämän­koulussa parhaan opettajan oppilaana, vaikka sitten jäisi luokalle useampaan kertaan. Hän ei väsy opettamaan. Hän haluaa, että oivallamme itse. Olen huomannut, että usein hän ennemmin kysyy kysymyksiä kuin antaa suoria vastauksia.

Jumalan ohittamaton rakkaus

Kristillisyys ei siis ole passiivisuutta itseä kohtaan. Kristillinen kasvu ei myöskään ole kasvua kohti persoonattomuutta ja tyhjää kuorta, jota Jumala kauko-ohjaa. Itselleen kuoleminen ei ole matka kohti minuuden menettämistä vaan elämäämme tuhoavista asioista irti päästämistä. Juuri itsemme tunteminen, rakastaminen ja omien asioiden prosessointi johtavat vääristä asioista irti päästämiseen ja vievät meitä lähemmäksi rakkautta, jossa emme elä enää pelkästään itsellemme. 

Sisäiset haavamme sen sijaan saavat meidät pelkäämään, käpertymään itseemme tai toimimaan elämässämme ja suhteissamme kaikkea muuta kuin rakentavasti. Itsekäs elämä onkin aina jollakin tavalla rakkauden kokemisen puutetta. Monet negatiivisella minäkuvalla varustetut terapia-asiakkaat kertovatkin, etteivät osaa sosiaalisissa suhteissa keskittyä oikeastaan muuhun kuin itseensä. Ajatukset ”mitä muut ajattelevat minusta”, ”annanko nyt hyvän kuvan itsestäni” ja ”mitä oikein menin sanomaan” kuvaavat hyvin tätä problematiikkaa. Toipuminen on siksi tärkeä osa tervettä kasvua. Minuuden selkiytyminen saa meidät myös tarpeen tullen laittamaan terveesti itsemme syrjään ja toimimaan uhrautuvasti.

Olen harmittavan monta kertaa kuullut meidän kristittyjen suusta sanat, ettei Jumala tarvitse meitä mihinkään. Ymmärrän tämän takana olevan ajatuksen Jumalan kaikkivaltiudesta ja siitä, että hän on elänyt ikuisuutta myös ilman meitä. Hän ei sinällään tarvitse tekojamme. 

Sen asian alleviivaaminen, että Jumala ei tarvitse meitä mihinkään, on kuitenkin melkein sama kuin sanoisi ihmiselle: ”Olet tarpeeton.” Se on melkein sama kuin sanoisi, että Jumala loi huvikseen tämän tarpeettoman maailman ja heitti tänne tarpeettoman ihmispoloisen kärsimään. Tarpeettomuus on arvottomuutta. Se on hylkäämistä. Se on saanut ihmisen elämään irrallaan itsestään ja tarkoituksestaan, koska hän luulee, että hänellä itsellään ei ole väliä.

Ilman tarkoituksen kokemista Ihmisen sisin jää tyhjäksi ja kosketus omaan ytimeen katoaa. Väittämässä, jonka mukaan Jumala ei tarvitse meitä mihinkään, on suuri ristiriita. Se unohtaa, että kaiken motiivi ja tarkoitus on lopulta rakkaus. Se ei myöskään ota huomioon Jumalan tarvetta rakastaa luomaansa persoonaa tai Jumalan kaipausta tulla vapaa­ehtoisella rakkaudella ihmisen rakastamaksi.

Rakkaus ei katso hyötynäkökulmaa. Se vieroksuu, jopa halveksuu, laskelmointia. Rakkaus on itsessään arvo, joka on kuolemaa väkevämpi. Silti rakkaus nimen­omaan tarvitsee kohteen, jota rakastaa. Ilman kohdetta se on vain tyhjää teoriaa. Ilman rakkauden kohdetta ei rakkaudella ole merkitystä. Rakkaus on kahden persoonan välistä. Luodessaan ihmisen Jumala loi itselleen tilan maailman suurimman ja kauneimman rakkauden toteuttamiseen.

Itsetunnon rakentuminen

Ihmisen itsetunto eli oman­arvontunto kertoo siitä, miten ihminen osaa arvostaa itseään. Parhaimmillaan se on myös itsensä hyväksymistä ja omiin mahdollisuuksiin uskomista. Hyvällä itse­tunnolla varustetulla ihmisellä on kohtuullisen totuudenmukainen kuva itsestään, niin omista heikkouksista kuin vahvuuksistaankin. Hän on miettinyt omia arvojaan ja ohjautuu sisältä käsin, ei toisten odotuksista, pelosta tai pätemisentarpeesta käsin. Hyvä itsetunto on myös joustavuutta eli kykyä katsella asioita ja tapahtumia eri näkökulmista.

Mielemme hyvinvointi ja itsetuntomme rakentuvat yhdysvaltalaisen psykiatri Aron T. Beckin (1997, 2016) mukaan juuri näistä kahdesta osa­tekijästä: rakastettavuus (arvo) ja pystyvyys (kyky). Rakastettuna olemisen kokemus on elintärkeä. Pystyvyyden kokemus on sen aisapari. Kun nämä kokemukset meissä haavoittuvat, kannamme minuuden kipua, joka näkyy monenlaisina mielen oireina kuten masennuksena. 

Rakastetuksi ja arvokkaaksi itsensä kokeminen kannattelee meitä ihmeellisesti jopa läpi elämän suurten koettelemusten. Ihminen, joka ajattelee olevansa arvokas, pystyy näkemään myös epätäydellisyytensä itseensä kuuluvana. Hän on arvokas sellaisenaan. Virheet ja epäonnistumiset eivät murskaa häntä eivätkä uhkaa omanarvontuntoa. Tällainen ihminen uskaltaa kokeilla erilaisia asioita elämässään ja luottaa, että elämä kantaa.

Kokemus omasta kallis­arvoisuudesta synnyttääkin kodin sisimpäämme. Se on kuin sisäinen oloasu, jossa tuntuu enimmäkseen leppoisalta olla sellainen kuin on. Kyse ei siis ole pienestä asiasta. Yleensä nämä hyvät kokemukset itsestä ovat syntyneet hyvissä suhteissa. Vaikka emme olisi saaneet rakastettuna olemisen kokemusta lapsena, voimme kulkea sitä kohti Jumalan, itsemme ja muiden ihmisten avulla. Voimme alkaa harjoittaa rakkautta myös itseämme kohtaan, eli opetella sitä päivittäin.

Myös kyvykkyyden tunne rakentuu meihin lapsena. Kun vanhempi tekee lapsen kyvyt näkyviksi, lapsen pystyvyys vahvistuu. Onnistumisista iloitaan ja epäonnistumiset nähdään oppimisen edellytyksenä, ei huonommuutena. Ikäkausien mukaisista vastuista selviytyminen vahvistaa lapsen luottamusta siihen, että hän oppii ja pystyy. Lapsen siivet saavat tarvittavaa voimaa myös pettymyksien ja epäonnistumisten kohtaamisesta. Ne tuottavat kokemuksia omista voima­varoista ja ikävistä tilanteista selviytymisestä sekä oman vastuun ottamisesta. 

Kyvykkyys selvitä myös omista tunteista ja mielialoista rakentuu niinikään vanhempien tuella. Samoin sosiaalinen pääoma, jonka avulla koetaan pystyvyyttä pärjätä sosiaalisissa tilanteissa.

Haavoittunut itsetunto

Jos itsetunto on haavoittunut, myös käsitys omasta pystyvyydestä ja kyvykkyydestä voi olla negatiivinen. Ihminen on todennäköisesti kasvanut ympäristössä, jossa häneen ei ole uskottu, eikä hän ole saanut kannustusta oppimiselleen ja tekemisilleen. Kyvykkyyden kokemusta ei synny lannistavassa tai virheisiin keskittyvässä ilmapiirissä. Perheen moninaiset ongelmat mielen­terveysongelmista talousvaikeuksiin ja ihmissuhdesotkuihin ovat myös omiaan nakertamaan lapsen pystyvyyden kokemusta. 

”Olimme köyhää, uskovaista roskasakkia. Äidin erityiseksi tehtäväksi jäi toistella, kuinka meistä ei ole mihinkään. Siitä muodostui identiteettimme.” Näin kuvailee lapsuuttaan nelikymppinen mies. Koko perhe hengitti mitättömyyden ja kurjuuden sankkaa sumua.

Kun usko omiin kykyihin on haavoittunut, epävarmuus heijastuu myös päätöksentekoon ja elämänvalintoihin. Ihminen ei oikein tiedä, mitä haluaa ja toivoo, tai hän ei uskalla edetä toiveitaan kohti. Mitä jos valitsen väärin? Tällaista identiteettiä leimaavat jatkuva varuillaanolo ja jäykät pelonsekaiset toimintamallit. Koska luottamusta itseen, toisiin tai edes Jumalaan ei löydy, mieli on jumissa, eikä siksi pysty näkemään uusia mahdollisuuksia. Ihminen tanssii toisten pillin mukaan tai toimii turvallisuus­hakuisesti aina samalla tavalla ja polkee paikallaan. Hän ei ota riskejä vaan alittaa aina riman sielläkin, missä hänen kykynsä kyllä riittäisivät. Virheet pelottavat häntä. 

Pystyvyyden osalta haavoittunut minäkuva voi johtaa myös totaaliseen välinpitämättömyyteen, syrjäytymiseen, luovuttamiseen tai lohdun hakemiseen päihteistä, ruuasta, peleistä, irtosuhteista tai muista riippuvuutta helposti aiheuttavista asioista.

Päivä kerrallaan Pyhän Hengen johdossa

Mikäli käsitys pystyvyydestäsi ja kyvykkyydestäsi on haavoittunut, pysähdy sen äärelle. Et ole tuomittu elämään merkityksettömän tuntuista elämää. Jumala on lahjoittanut sinulle potentiaalin, joka on ainutlaatuinen. Voit löytää pystyvyyden tunnetta kehittämällä lahjojasi ja ottamalla erilaisia haasteita vastaan. Aloita pienin askelin. Hyväksy epä­varmuutesi mutta etene silti. Muista myös, että on vain hyvä juttu, jos saappaat tuntuvat hiukan liian suurilta. Siinä on silloin kasvun varaa eli suunta on oikea. Sellaisiin tilanteisiin Jumala meitä usein ohjaakin, koska hän ha­luaa meidän kehittyvän. 

Samalla hän kutsuu meitä luottamaan apuunsa. Filippiläis­kirjeessä sanotaan, että minä voin kaiken hänessä, joka minua vahvistaa (4:13, KR38). Jumala iloitsee oppimisestamme ja tekee mielellään asioita kanssamme. Hän jopa kutsuu meitä työ­tovereikseen. Meillä on siis huippuvalmentaja ja paras mahdollinen apu käytettävissämme. Voimme vahvistaa sillä pystyvyyden tunnetta. Jumalan kanssa sankka metsä muuttuu poluksi ja ylämäki taittuu askel kerrallaan.

Jeesus valitsi kaksitoista nuorta miestä viemään eteenpäin rakkauden sanomaa, josta hän oli maksanut korkeimman mahdollisen hinnan. Heitä ei valittu ammatin tai varakkuuden perusteella. Heissä lepäsi hyvin inhimillisessä muodossa kaikki se potentiaali, mitä tarvittiin. Monessa kohden heillä oli aluksi enemmän intoa kuin taitoa. Heidän kasvumatkansa oli kuitenkin huikea ja tehtävät haastavia. Työtä tehtiin kaikilla voimavaroilla: sekä Pyhän Hengen jokaiseen hetkeen tuomalla voimalla ja viisaudella että kaikella sillä, mitä opetuslapset olivat jo oppineet. 

Meillä on tuo sama patteristo käytössä yhä kahden tuhannen vuoden jälkeenkin. Nämä voimavarat on annettu elämämme kaikille osa-alueille: koteihimme, vanhemmuuteemme, ihmissuhteisiimme, seurakuntaamme, opiskeluumme, työhömme, talouteemme ja vapaa-aikaamme. Ne kaikki ovat myös tärkeitä. Jako sekulaariin ja pyhään on keino­tekoinen eikä kunnioita Jumalan kokonaissuunnitelmaa maanpäällistä elämäämme ajatellen.

Meillä on yksi kokonainen elämä, jonka elämme Jumalalle. Jokaisessa meissä on jo valmiina ”alkupääoma”, pystyvyys, jota voimme kasvattaa nöyrästi oppimalla. Lisäksi saamme tarvittavan avun kaikkeen Jumalalta, kun pyydämme sitä. Voimme avautua tälle ”kokonaispää­omalle” joka aamu ja elää päivämme siitä käsin. Yhden päivän kerrallaan.

Elli Meklin 

Kirjoittaja on luokanopettaja, perhe­terapeutti ja kouluttaja. Teksti on toimitettu ja löytyy hänen kirjastaan Nimesi on Rakastettu (Aika­media 2019).