Perhe ja seurakunta kasvuyhteisöinä

Jokainen meistä kuuluu yhteisöihin. Olemme jäsenenä esimerkiksi perheessä, suvussa ja
seurakunnassa. Suuri osa ihmisistä toimii päivittäin koulu- tai työyhteisössä. Myös erilaiset yhdistykset, seurat, harrastusporukat ja kauppaketjun jäsenyydet ovat tyypillisiä yhteisöjä, joihin ihmiset kuuluvat.

Saksalainen sosiologi Ferdinand Tönnies (1855–1936) on kiinnittänyt huomiota siihen,
että yhteisöt ovat perusluonteeltaan kahdenlaisia. Saksan kielellä tämä ero tulee esiin käsitteissä Gemeinschaft ja Gesellschaft. Sanoja on vaikea kääntää suomeksi niin tarkasti,  että niiden käsitteellinen ero tulisi oikealla tavalla esiin. Gemeinschaft ja Gesellschaft vastaavat kielessämme suurin piirtein sanoja yhteisö ja yhteiskunta.

Tönniesin mukaan ihmisillä on kaksi eri lähtökohtaa liittyä yhteen toisten kanssa. Gemeinschaft-tyyppinen yhteisöllisyys tarkoittaa sellaista liittymistä, joka on itsessään päämäärä ja jossa yhteisöä ja sen ihmissuhteita pidetään sinällään arvokkaina. Tällöin yhteenliittymisen motiivina ja ihmisiä yhdessä pitävinä voimina ovat jäsenten luonnollinen tahto, keskinäiset tunnesiteet ja yhteiset arvot. Gemeinschaftyhteisössä ihmiset tuntevat toisensa ja ovat toisilleen tärkeitä.

Sen sijaan Gesellschaft-tyyppisessä yhteenliittymisessä yhteisöä arvostetaan jonkin välineellisen hyödyn tai ulkoisen päämäärän vuoksi. Siinä ihmisten väliset suhteet perustuvat hyötynäkökohtien järkevään harkintaan, erillisiin sopimuksiin ja usein myös hyödykkeiden vaihtoon.

Joku haluaa esimerkiksi hankkia kauppaketjun jäsenkortin saadakseen bonusta ja säästääkseen rahaa. Toinen liittyy ammattijärjestöön turvatakseen taloudellisen asemansa työttömyyden uhatessa. Motiivina näissä tapauksissa ei ole syvä kiintymys toisia kauppaketjun tai ammattiliiton jäseniä kohtaan vaan oma hyötymistarkoitus.

Perhe ja seurakunta ovat luonteeltaan Gemeinschaft-tyyppisiä yhteisöjä. Niille on ominaista jäsenten keskinäinen vuorovaikutus, yhteiset kokemukset ja tunnesuhteet. Perhe ja seurakunta ovat myös merkittäviä kasvuyhteisöjä, joilla on yhteisiä piirteitä yksilön kasvun tukemisessa. Ei siis ihme, että apostoli Paavali rinnasti perheen ja seurakunnan toisiinsa käsitellessään Uuden testamentin yhteisöllisyyttä.¹

Perheessä pidetään kaikista huolta

Perhe on huolenpidon yhteisö, jossa huolehditaan kaikkien jäsenten perustarpeista. Erityisen tärkeää tämä on varhaislapsuudessa, jolloin perustarpeiden täyttyminen tai täyttymättä jääminen vaikuttaa ratkaisevasti koko ihmisen elämään.

Kodissa lapsi saa hoitoa, ravintoa, turvaa ja käytännöllistä ohjausta. Myös tunnetarpeista huolehtiminen on perheen erityinen tehtävä. Läheisiin ihmissuhteisiin liittyvä rakkauden osoittaminen, turvallisuuden tunne ja yhteiset kokemukset luovat pohjaa lapsen terveelle kehitykselle.

Perustarpeiden täyttyminen ei ole kaikissa suomalaiskodeissakaan aina itsestäänselvyys. Dosentti Irmeli Järventien tutkimusryhmän laaja tutkimusaineisto osoittaa, että esimerkiksi pääkaupunkiseudulla 29 prosenttia alakouluikäisistä lapsista jää kotonaan vaille kunnollista perushoivaa: lämmintä ruokaa, säännöllistä peseytymistä ja puhtaita vaatteita. Mitä ovatkaan sitten ne psykososiaaliset seuraukset, joita lapsen läheisten ihmissuhteiden
epävarmuus ja kodin turvattomuus voivat hänelle aiheuttaa.

Perheen ohella myös seurakunnan tulisi olla huolenpidon yhteisö. Apostoli Paavali oli erinomainen esimerkki uskovien perustarpeista huolehtijana. Tessalonikin seurakuntalaisille hän Omaan kasvuun tarvitaan toisia ihmisiä Perhe ja seurakunta
kasvuyhteisöinä kirjoittaa: ”Ollessamme teidän luonanne olimme lempeitä kuin lapsiaan hoivaava äiti. Rakastimme teitä niin hellästi –– .”²

Apostoli ymmärsi myös ihmisten tunnetarpeet seurakuntayhteisössä. Hän ruokki niitä määrätietoisesti puheillaan ja kirjeillään. Vain harva nykypastori uskaltaa käyttää julkisesti niin huolehtivia tunneilmaisuja kuin Paavali.

Samoin seurakunnan kaitsijoiltahän edellytti huolehtivaa asennetta: ”Jos joku ei osaa pitää huolta omasta perheestään, kuinka hän voisi huolehtia Jumalan seurakunnasta?” ³

Tämän lisäksi Paavali huolehti myös uskovien aineellisista perustarpeista, kuten köyhille seurakuntalaisille kerätty avustus⁴ ja Uuden testamentin kirjeisiin sisältyvät ohjeet osoittavat.

Kasvuyhteisö antaa itsetunnon

Perhe on ihmisen tärkein itsetunnon rakentaja. Tämä johtuu siitä, että pieni lapsi on täysin riippuvainen lähiyhteisön suhtautumisesta ja rakentaa myös minuuttaan sen varassa.

Juuri perheessä jokaisen on yhtä arvokas pelkän olemassaolonsa perusteella. Lapsi on rakas ja korvaamattoman tärkeä vain siksi, että hän on syntynyt perheeseen. Perheenjäsenen arvo ei riipu ulkoisista ominaisuuksista tai suorituksista. Hyvässä perheessä
lapselle muodostuu keskinäisen rakkauden ja arvostuksen seurauksena kokemus omasta  ainutlaatuisesta arvokkuudesta, jota voidaan nimittää annetuksi itsetunnoksi.

Toisin on yhteiskunnan muissa instituutioissa, joissa ihmisten arvoa mitataan usein heidän  suoritustensa perusteella. Esimerkiksi koulu, urheiluseura, yliopisto ja työelämä saattavat  olla kovia kilpailuareenoita. Siellä arvostetaan vain lahjakkaimpia ihmisiä ja parhaita
suorituksia. Tässä ilmapiirissä ihmisen kokemus omasta arvokkuudesta rakentuu helposti
omien suoritusten varaan, jolloin hänelle kehittyy ansaittu itsetunto.

Seurakunta on tarkoitettu yhteisöksi, joka antaa jäsenilleen kokemuksen jokaisen yksilöllisestä arvosta. Yksi kauneimpia tähän liittyviä Uuden testamentin kuvauksia on kirje Filemonille. Isäntänsä luota paennut ja myöhemmin uskoontullut Onesimosniminen orja olisi ajan tavan mukaan ansainnut teoistaan ankaran rangaistuksen ja elinikäisen polttomerkin otsaansa. Paavali palautti hänet kuitenkin isällisin ja Onesimoksen arvokkuutta rakentavin sanoin takaisin omaan yhteisöönsä: ”Lähetän hänet takaisin
luoksesi – hänet, oman sydämeni. –– ei enää orjana, vaan orjaa arvokkaampana, rakkaana
veljenä. Kovin rakas hän on minulle – kuinka paljon rakkaampi sinulle, sekä ihmisenä että Herran omana! Jos siis pidät minua kumppaninasi, ota hänet vastaan niin kuin minut.”⁵

Paavali rakensi kristityn orjan heikkoa itsetuntoa omalla asenteellaan ja arvovallallaan. Myös karkaamiseen syyllistynyt Onesimos sai olla Jumalan perheen tärkeä ja arvostettu jäsen. Tämä on kuva siitä, miten seurakunta voi toimia Jumalan perheenä esimerkiksi suhteessa uskoontulleisiin vankeihin ja alkoholisteihin, vammaisiin, syrjäytyneisiin sekä seurakuntalaisiin, joilla on heikko itsetunto. ”Hyväksykää joukkoonne myös sellainen, joka on heikko. –– Meidän on jokaisen otettava huomioon lähimmäisemme, ajateltava,
mikä on hänelle hyväksi ja vahvistaa häntä”, neuvoi Paavali.⁶

Myös apostoli Jaakob edellytti seurakuntaperheeseen kuuluvilta kaikkien yhtäläistä kunnioitusta ilman ulkoisiin ominaisuuksiin ja ansioihin liittyvää erottelua.⁷ Tällainen
aidosti yhdenvertaisuutta viestivä seurakunta on mahtava kasvuyhteisö myös ihmisen itsetunnon ja psykososiaalisen eheytymisen kannalta.

Perheessä opitaan vastavuoroisuutta

Aikamme suurimpia eettisiä ja sosiaalisia ongelmia on ihmisten itsekeskeisyys. ”Silloin ihmiset rakastavat vain itseään ja rahaa”, kuvataan lopunajan tyypillistä käyttäytymistä Timoteuskirjeessä. ⁸ Talvisodan jalo ”kaveria ei jätetä” -periaate näyttää muuttuneen
nyky-yhteiskunnan elämäntyylissä usein muotoon ”kaverille ei jätetä”.

Paras kasvualusta epäitsekkääseen ja toiset huomioivaan elämäntapaan on toimiva perheyhteisö. Siinä opitaan arjen keskellä vastavuoroisuutta ja jakamista. Esimerkiksi monet suuressa sisarusparvessa kasvaneet lapset ovat kokeneet arvokkaana sen, että he oppivat jo lapsuuden perheessä ottamaan toisten tunteet, toiveet ja tarpeet huomioon.

Hyveiden eettistä merkitystä pohtinut antiikin filosofi Aristoteles (384–322 eKr.) totesi aikoinaan, että hyvä elämä ei ole kenenkään yksityisomaisuutta, vaan jotakin sellaista, josta voimme olla toisten kanssa yhdessä osallisina. Tämä ajatus on myös syvästi kristillinen.

Uusi testamentti kehottaa jakamaan toisten ihmisten ilot ja surut. ⁹ Niin perheessä kuin seurakunnassakin on hyvä pysähtyä miettimään, mitä käytännön tilanteissa tarkoittavat esimerkiksi Paavalin sanat: ”Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa.”¹⁰

Jokaiseen elämän päivään sisältyy hyviä mahdollisuuksia vastavuoroiseen kokemusten jakamiseen. Kun esimerkiksi perheenjäsen tai seurakuntalainen sairastuu ja joutuu vaikeuksiin tai menestyy ja saavuttaa hienoja asioita elämässään, meillä tulisi olla kykyä samaistua hänen kokemuksiinsa ja jakaa niitä hänen kanssaan.

Kasvu merkitsee myös kykyä ottaa vastuuta yhteisistä asioista. Perhe-elämä opettaa parhaimmillaan kasvavia lapsia ja nuoria toisten palvelemiseen.

Myös seurakuntaperheessä jäsenten tulisi kasvaa palvelemaan muita. ”Palvelkaa kukin toistanne sillä armolahjalla, jonka olette saaneet Jumalan moninaisen armon hyvinä haltijoina”, kehottaa Pietari.¹¹

Pieni lapsi kysyy: miten minun tarpeitani täytetään? Aikuiseksi kasvanut kysyy: miten minä voin palvella muita ja täyttää yhteisöni tarpeita?

Kasvu erilaisuuden kohtaamiseen

Jokaisessa perheessä kohdataan ennemmin tai myöhemmin erilaisuutta. Aviopuolisoilla voi olla erilaisia piintyneitä tapoja, lapsilla keskenään erilainen temperamentti, vanhemmilla ja perheen nuorilla erilaisia mielipiteitä ja mieltymyksiä. Erilaisuus on luonnollinen osa perheyhteisön elämää.

Perheessä opitaan suhtautumaan erilaisuuteen luonnollisella tavalla. Puolisot huomaavat, että toisen ärsyttäväkin erilaisuus on parasta hyväksyä. Viisas isä ja äiti ymmärtävät, ettei nuoren erilaisen musiikkimaun, pukeutumistyylin tai mielipiteiden takia kannata rikkoa perheyhteyttä. Hyvä yhteys on paljon arvokkaampi asia kuin keskinäiset näkemyserot. Siksi on tärkeää olla suvaitsevainen ja antaa tilaa erilaisuudelle.

Paavali opetti erilaisuutta hyväksyvää asennetta myös seurakuntaperheen ihmissuhteissa.
Roomalaiskirjeen 14. luku on konkreettinen esimerkki tästä. Rooman seurakunnassa juutalaiset ja pakanakristityt olivat joutuneet sietokykynsä äärirajoille siinä, miten erilaisiin ulkoisiin ruokailutapoihin ja rituaalisääntöihin tuli suhtautua. Uskovien yhteys oli koetuksella mielipideerojen takia.

Tässä tilanteessa Paavali kiinnitti seurakuntalaisten huomion kaikkein tärkeimpään asiaan:
perheyhteyden vaalimiseen erilaisuuden keskellä. Hän muistutti, että Jumalan valtakunta ei ole ensisijaisesti väittelyä säännöistä vaan ”vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa”.¹² Siksi perheyhteyden säilyttämiseksi tuli oppia hyväksymään erilaisuutta ja ajattelemaan koko yhteisön hyvinvointia.¹³

Yksi parhaita terveen kasvuyhteisön tuntomerkkejä onkin armollinen ja hyväksyvä ilmapiiri,
jossa annetaan tilaa erilaisuudelle.

Kasvuyhteisö antaa pääoman

Lapsi saa perintönä perheeltään monenlaista pääomaa. Aineellinen pääoma merkitsee vanhemmilta saatua rahaa ja kiinteää omaisuutta. Sosiaalinen pääoma on perheenjäsenten suhteissa olevaa keskinäistä luottamusta ja vastavuoroisuutta sekä yhteisiä kokemuksia ja arvoja. Henkistä pääomaa lapsi saa elämän matkalleen esimerkiksi kulttuuristen taitojen oppimisen kautta.

Kaikkein tärkeintä, mitä perhe voi lapselle antaa, on hengellinen pääoma. Siksi Raamattu kehottaa useissa kohdin vanhempia jakamaan lapsilleen omia hengellisiä kokemuksiaan ja kertomaan heille siitä, mitä Jumala on vaikuttanut heidän elämässään.¹⁴

Timoteus sai hengellisen pääoman kotoaan isoäidiltään ja äidiltään. ¹⁵ Vaikka nuoren miehen vilpitön usko oli Jumalan vaikuttamaa, kodin antama pääoma loi hänelle edellytykset kasvaa Paavalin työtoveriksi.

Myös seurakunnan tehtävä on toimia kasvuyhteisönä, joka siirtää hengellistä pääomaa seuraavalle sukupolvelle. Sukupolvien välinen yhteys ja luottamus ovat ratkaisevan tärkeitä siinä, miten tämä käytännössä toteutuu.


Leevi Launonen
Kirjoittaja on Ristin Voitto -lehden päätoimittaja.


Viitteet:
1) Ef. 2:19.
2) 1. Tess. 2:7–8.
3) 1. Tim. 3:5.
4) 2. Kor. 8 ja 9.
5) Fil. 12, 16–17.
6) Room. 14:1; 15:2.
7) Jaak. 2:1, 4, 9.
8) 2. Tim. 3:2.
9) 1. Piet. 3:8; Room. 12:15.
10) 1. Kor. 12:26.
11) 1. Piet. 4:10; myös Ef. 4:12.
12) Room. 14:17.
13) Room. 15:1–2.
14) 5. Moos. 6:20–24, 7:7; Ps. 78:4–7.
15) 2. Tim. 1:5.

Minun kasvuyhteisöni

Tulin Jyväskylään opiskelemaan vuonna 1975, ja liityin heti paikalliseen  helluntaiseurakuntaan. Pääsin osallistumaan seurakunnan nuorten toimintaan, kasvamaan
uskossani ja osallistumaan myös moniin seurakunnan palvelutehtäviin.

Seurakunnassa löysin myös hyviä ystäviä. Näistä ystävyyssuhteista on muodostunut vuosikymmeniä kestänyt tärkeä ihmissuhdeverkosto, joka on tuonut elämääni sosiaalista, henkistä ja hengellistä pääomaa. Joskus havahdun miettimään, kuinka kiitollinen saan olla suuresta ystäväpiiristäni ja sen tuomasta rikkaasta elämän sisällöstä.

Helluntaiseurakunnan nuorisokuorosta löysin itselleni myös puolison. Kun menimme naimisiin ja meille syntyi lapsia, lapsemme osallistuivat pienestä pitäen seurakunnan
lapsikuoroon, pyhäkouluun, kerhoon ja varkkien toimintaan. Seurakunnan lapsi- ja varhaisnuorisotyö tuki hienolla tavalla kodin hengellistä kasvatusta. Lapsemme
löysivät omakohtaisen uskon ja ystäväpiirin kasvaessaan seurakunnan keskellä. Myöhemmin he ottivat myös itse vastuuta seurakunnan palvelutehtävistä.

Nyt eläkeikää lähestyessäni kertaan mielessäni niitä kymmeniä vuosia, jotka olen saanut elää ja kasvaa kotiseurakuntani keskellä. Elämäni ihmiset, tapahtumat ja kokemukset kietoutuvat monin eri tavoin seurakuntaperheeseen. Sen keskellä olen kokenut syviä ilon ja siunauksen hetkiä. Seurakunnassa olen voinut jakaa elämäni huolet ja saanut tukea milloin mihinkin asiaan – ennen muuta omaan hengelliseen kasvuun.

Olen kiitollinen rakkaasta kotiseurakunnastani. Se on ollut minulle ja perheelleni todellinen kasvuyhteisö, jonka siunauksellista merkitystä arvostan vuosien myötä entistä enemmän.


LL