Pieni lapsi uskoo siihen, mihin hänelle tärkeät aikuisetkin uskovat. Lapsi muistaa ennen muuta tunnelmat. Hän liittää myös Jumalaan niitä tunnelmia, joita hän aistii perheen hartaushetkissä ja hengellisissä tilaisuuksissa.
Yli kolmivuotiaat alkavat opetella leikkimään yhdessä. Samalla he harjoittelevat sosiaalisia taitoja. Lapsen toimintaa on hyvä ohjata kannustamisella ja myönteisellä palautteella.
Pieni lapsi tarvitsee aikuista olemaan läsnä ja tarvittaessa ohjaamaan leikkejä toisten lasten kanssa. Jos lapsi kohtelee muita väärin, siitä tulee huomauttaa ja antaa malli oikeasta toimintatavasta.
Leikki-ikäinen haluaa miellyttää vanhempiaan ja tehdä heidät iloisiksi. Ohjaamisen kautta lapsi voi oppia hyviä tapoja ilolla, ilman pelkoa rangaistuksista.
Lapsi yhdistää vanhempiensa ohjaavan kasvatusmallin myös käsitykseensä Jumalasta, jota hän niin ikään haluaa ilahduttaa. Hän luottaa, että isä rakastaa, vaikkei lapsi aina osaakaan käyttäytyä oikein.
Leikki-ikäinen lapsi on luontaisesti kiinnostunut kaikesta ja esittää innokkaasti kysymyksiä. On tärkeää vastata juuri siihen, mitä lapsi kysyy ja mikä häntä kiinnostaa. Aina ei ole kuitenkaan olemassa varmoja vastauksia, ja silloin voi myöntää, ettei tiedä. Lasten hengellisiä kysymyksiä, kuten ”Onko taivaassa jäätelöä?”, ”Mihin kuolleet lemmikit menevät?” tai ”Miten enkelit lentävät?” voi kuitenkin pohtia yhdessä.
Uskovat vanhemmat ovat leikki-ikäiselle lapselle tärkeä tuki oman uskonelämän kehittymisessä. Tässä iässä lapsi uskoo vahvasti, että Jumala vastaa rukouksiin ja hänen apuunsa on helppoa turvautua.
Raamatunkertomukset ovat luonteva osa lapsen leikkejä, jos hänelle on kerrottu niistä innostavasti.
Koulu tuo lapsen elämään uusia vaikuttajia. Jos opettajan ja kavereiden arvomaailmat poikkeavat kodin arvomaailmasta, se herättää lapsessa kysymyksiä. Silloin on tärkeää, että vanhemmat ehtivät kuunnella ja pohtia niitä yhdessä lapsen kanssa.
Koulunsa aloittavan lapsen usko on edelleen vahva ja vilpitön, mutta hän tarvitsee sen tueksi entistä enemmän ikätovereita, jotka jakavat saman uskon. Kouluikäisellä on suuri tarve kuulua ryhmään, ja siksi on tärkeää vaalia lapsen kaverisuhteita myös seurakunnan sisällä.
Kouluikäinen jaksaa kuunnella leikki-ikäistä kauemmin opetusta, mutta hänellä on edelleen suuri tarve toimia aktiivisesti. Pyhäkouluissa ja kerhoissa onkin viisasta rakentaa opetus mieluummin liikkumisen ja tekemisen lomaan kuin istuttaa lapset pitkäksi ajaksi kuuntelemaan hiljaa.
Pienellä koululaisella on edelleen tarve kuulla kiitosta ja kannustusta, ja hän nauttii saadessaan auttaa muita.
Varkki-ikäinen pohtii ja kyselee. Koska murrosiän mielialamyrskyt eivät ole vielä alkaneet, hänen kanssaan on usein helppoa jutella. Tässä iässä onkin viisasta varata aikaa yhdessä puuhasteluun ja jutusteluun.
Varkki on kiinnostunut kuulemaan tosiasioita ja hyvin perusteltua opetusta uskonsa tueksi, jotta hän voi perustella uskoaan kaveripiirissään. Varhaisnuori kaipaa kuitenkin enemmän yhdessä pohdiskelua kuin koulumaista opettamista. Hän tarvitsee vanhempiensa tukea myös viisaiden valintojen tekemiseen.
Keskilapsuudessa valitaan elämän suunta, jota seurataan murrosiässä. Tässä iässä lapsen usko voi muuttua omakohtaiseksi ja persoonalliseksi suhteeksi Jumalaan tai jäädä vain yhdeksi varhaislapsuuden turvallisuustekijöistä ja muistoista.
Seurakunnan varkkitoiminnalla voi olla lapselle tärkeä merkitys, ja siksi häntä on hyvä kannustaa lähtemään siihen mukaan.
Murrosiässä koetellaan usein perusteellisesti vanhempien arvomaailmaa. Kun nuori on saanut kotoa mallin ja eväät omien valintojen tekemiseen, murrosiässä hän arvioi ja ehkä kyseenalaistaakin aiemmin kokemansa ja oppimansa. Niin nuoren kuuluukin tehdä, koska parhaimmillaan hän päätyy pitämään sen, mitä on oppinut. Silloin hän ei enää usko vain siksi, että vanhemmat uskovat, vaan usko perustuu omaan päätökseen.
Vaikka murrosikäinen usein haastaa vanhempiaan ja heidän asettamiaan rajoja, hän tarvitsee edelleen vakaat ja sanojensa mittaiset vanhemmat. Aikuistuvat nuoret kertovat usein, että loppujen lopuksi he kuitenkin arvostivat vanhempiensa asettamia rajoja, vaikka ne murrosiässä tuntuivatkin ärsyttäviltä.
Kun vanhemmat eivät horju perustelluista rajoista, nuori kokee oman epävarmuutensa ja kaaoksensa keskellä, että on olemassa jotakin luotettavaa. Vanhemmilta vaaditaankin rohkeutta olla välillä kelju ja tyhmä. Vaikka ei ole helppoa olla erilainen kuin ”kaikkien muiden vanhemmat”, kuten murkku usein asian ilmaisee, se on kuitenkin osa vanhemmuutta.
Jumala on antanut meille vapaan tahdon valita, uskommeko häneen ja elämmekö hänen yhteydessään. Siten kukaan vanhempi ei voi siirtää uskoa lapsiinsa.
Terve usko kasvaa vain vapauden ilmapiirissä. Pakottava ja samalla ahdistava uskonnollinen ilmapiiri voi saada aikaan juuri päinvastaisen valinnan, jolloin lapsi ei aikuisena halua olla enää missään tekemisissä uskonasioiden kanssa.
Toinen vaihtoehto on jatkaa vanhempien vaatimalla linjalla ja elää ankaraa, lakihenkistä uskonelämää. Sen seuraukset ovat kuitenkin tuhoisat, koska lakihenkisessä kodissa ei koeta hyväksyvää, pyyteetöntä rakkautta.
Lähes jokainen perhe kohtaa tilanteen, jossa lapsi ei enää halua tulla mukaan seurakunnan tilaisuuksiin. Silloin kannattaa kuunnella lasta ja pyrkiä selvittämään, onko taustalla jokin erityinen syy, josta haluttomuus johtuu. Asiasta kannattaa keskustella ajoissa eikä vasta sunnuntaiaamuna, jolloin pitäisi jo olla matkalla jumalanpalvelukseen.
Toisinaan myös jokin mieluisa tekeminen jumalanpalveluksen jälkeen voi auttaa.
Kristiina ja Markku Virkkilä
Artikkeli on katkelma Elina Raution toimittamasta kirjasta Suhteista siiville – vanhemman opas (Aikamedia, 2018).