Huono teologia rikkoo sieluja – Terve raamatunopetus syntyy Jumalan sanan, teologisen tradition, järjen ja kokemuksen yhteisvaikutuksesta

Lari Launonen

Alkuvuodesta esikoispoikamme Huugo kuoli vajaan neljän vuoden iässä. Talven ajan toistuneet infektiot olivat tuhonneet valtaosan keuhkoista, jotka olivat harvinaisen sairauden vuoksi hyvin pienet. Pari ihmistä oli rohkaissut minua uskomaan siihen, että Huugo voisi parantua.

En epäillyt, etteikö Jumala kykenisi parantamaan poikaamme. Jos uskoin, että Jumala herättäisi hänet kerran kuolleista, olisi ollut outoa kieltää, ettei Jumala voinut parantaa häntä. Mutta pidin äärimmäisen epätodennäköisenä, että Jumala tekisi niin. Realismi ei ole syntiä. Ihmeparantuminen on tilastollisesti harvinainen poikkeus.

Samalla tiesin, että parantaminen oli keskeistä sekä Jeesuksen että apostolien toiminnassa. Ihmeillä oli keskeinen rooli Jeesus-liikkeen leviämisessä, ja ne edistävät kristinuskon voittokulkua myös nykyään. Yksi elämäni vaikuttavimmista kohtaamisista on ollut haastattelu raamatuntutkija Craig Keenerin kanssa, joka on kriittisesti tutkinut ja koonnut nykypäivän ihmekertomuksia kuolleista heräämisistä luonnonihmeisiin.

Huono teologia perustuu huonoon raamatuntulkintaan.

Ymmärrän jopa menestysteologiaan taipuvaisia. Lupasihan Jeesus antaa meille kaiken, mitä uskossa anomme, ja kyvyn tehdä suurempia ihmeitä kuin hän.1 Suhtaudun kriittisesti sessationisteihin, jotka väittävät karismaattisten ilmiöiden jääneen apostoliseen aikaan. Vaikka tämä ryhmä korostaa Raamattua ihmeiden ja kokemusten sijasta, tosiasiassa he vääntävät Uuden testamentin sopivaksi omaan teologiseen systeemiinsä.

Miten olen saanut uskoni paranemisihmeiden tärkeyteen ja harvinaisuuteen elämään ristiriidattomasti rinnakkain? Siihen on tarvittu teologiaa ja teologisia ajattelutaitoja.

Alkukielen kaivelu voi johtaa harhaan

Hiljattain pyysin Facebookissa esimerkkejä huonosta teologiasta. Privaattiviestejä ja julkisia kommentteja kertyi lähes kaksisataa. Menestysteologian lisäksi toistuvia teemoja olivat muun muassa demonisointi ja ylihengellistäminen, seksuaalisuusopetus, väärä hengellinen vallankäyttö sekä opillinen ehdottomuus ja suvaitsemattomuus. Valtaosa kommentoijista ei nykyään ole mukana seurakunnan toiminnassa. Moni on luopunut uskosta.

Miten ”huono teologia” sitten voitaisiin määritellä? Ensinnäkin huono teologia perustuu huonoon raamatuntulkintaan. Menestysteologiassa fyysisen terveyden katsotaan sisältyvän Jeesuksen sovitustyöhön ja tulevan osaksemme tässä elämässä. Väitettä perustellaan Jesajan sanoilla, joiden mukaan Jeesus ”otti taakakseen meidän sairautemme” ja ”hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet”.2

Perinteinen oppi kannattaa hylätä vasta hyvien syiden nojalla.

Jae hyödyntää heprealaisessa runoudessa tyypillistä ilmaisutapaa, synonyymistä parallelismia, jossa seuraava säe toistaa ensimmäisen säkeen sisältöä. Säettä ”hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet” edeltävät sanat ”hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha”. Koska ”rauha” ja ”parantuminen” viittaavat siis samaan asiaan, kyseessä on luultavasti kuvaannollinen viittaus syntien sovittamiseen.

Joskus mielivaltaiset tulkinnat perustetaan alkukielen sanoihin. Parantajapastori F. F. Bosworthin klassikkoteos Christ the Healer sisältää erikoisen selityksen, miksi Paavalin ”piikki lihassa” ei voinut olla sairaus.3 Bosworth kaivelee ”kuritukseksi” käännetyn kreikan termin etymologiaa ja väittää, että sana viittaa toistuviin iskuihin, eikä siksi voi tarkoittaa pysyvää sairautta. Alkukielen sanan eri merkityksiä kaivelemalla ei kuitenkaan saada selville, mitä jokin termi tarkoittaa tietyssä asiayhteydessä.

Teologinen traditio opin lähtökohtana

Huono teologia siis tyypillisesti laiminlyö hyvät raamatuntulkinnan metodit. Mutta usein se jättää huomioimatta myös muut teologian työkalut. Raamatun tekstiä voidaan ajatella raakamateriaalina, josta rakennamme kristillistä oppia. Rakennustyö vaatii lisäksi muita ”teologian työkaluja”, joita kutsutaan myös teologian lähteiksi: teologista traditiota, järkeä ja kokemusta.

Teologinen traditio viittaa siihen, että kukaan meistä ei aloita kristillisen maailmankuvansa rakentamista pelkkä Raamattu sylissään. Saamme opetusta Jeesuksesta vanhemmiltamme, pastoriltamme ja kirjoista. Teologinen traditio tarkoittaakin kristikunnassa vakiintuneita oppeja, jotka välittyvät sukupolvelta toiselle.

Ennen Uuden testamentin syntyä apostolinen opetus eli seurakunnissa suullisena traditiona. Pian tradition ydintä alettiin tiivistää uskontunnustuksiksi. Paavali viittaa varhaiskristilliseen tunnustukseen muistuttaessaan korinttilaisia heidän uskonsa sisällöstä. Hän toteaa ”antaneensa tiedoksi” heille sen evankeliumin, minkä hän oli itse ”saanut vastaanottaa” muilta.4

Eri tunnustuskunnissa tradition painoarvo vaihtelee. Meille helluntailaisille on tyypillistä kritisoida hyvinkin vakiintuneita oppeja, kuten perisyntioppia. Traditio ei olekaan erehtymätön, vaikka kuinka laajasti hyväksytystä opista olisi kyse.

Esimerkiksi monet helluntaiseurakunnatkin pitävät kotisivuillaan apostolista uskontunnustusta. Harva tajuaa, että sanat ”astui alas tuonelaan” viittaavat alun perin Jeesuksen astumiseen helvettiin. Monissa vapaakristillisissä kirkoissa nämä sanat on hyvästä syystä tiputettu tunnustuksesta pois. Uuden testamentin kohdat, joissa Jeesuksen sanotaan kuoltuaan laskeutuneen ”maan alimpiin paikkoihin” ja saarnanneen ”vankeudessa oleville hengille”, ovat sen verran epäselviä, ettei opilla ole vahvoja perusteita.5

Traditio on silti terveellinen lähtökohta kristillisen opin rakentamisessa. Perinteinen oppi kannattaa hylätä vasta hyvien syiden nojalla, sillä onhan Pyhän Hengen johtamia kristittyjä ollut ennen helluntailiikettäkin. Suomen helluntaiseurakuntien uskon pääkohdat -asiakirja nojautuukin uskonpuhdistuksen perintöön määritellessään vaikkapa pelastusoppia. Kotimaisen helluntailiikkeen epävirallinen teologinen traditio sen sijaan sisältää muun kristikunnan näkökulmasta melkoisia kummajaisia. Näitä ovat muun muassa Jeesuksen kaksivaiheinen paluu, johon ei juuri uskottu ennen 1800-lukua.

Järjen käyttö on välttämätöntä

Paavali viittaa analyyttiseen harkintaan rukoillessaan, että filippiläisten rakkaus ”kasvaisi yhä enemmän tiedossa ja kaikessa ymmärtämisessä” ja että he voisivat ”tutkia, mikä on parasta”.6 Huonon teologian välttäminen ja kristillisen opin muotoilu vaatiikin myös järkeä.

Raamattu sisältää keskenään jännitteisiä kuvauksia esimerkiksi Jumalan olemuksesta. Katuuko Jumala tekemisiään vai ei? Kuinka kirjaimellisesti tulisi ottaa inhimillisen oloiset kuvaukset vaikkapa Jumalan tunne-elämästä? Ilman järkeä ja filosofiaa varhaiskirkko ei olisi osannut ratkaista sitäkään, miten yhdessä Jumalassa voi olla kolme persoonaa tai miten Jeesusta voidaan pitää samanaikaisesti tosi ihmisenä ja tosi Jumalana.

Myös nykytieteen huomioiminen teologiassa on osa järjenkäyttöä. Tiedän vanhempia, jotka pitävät lapsen piiskaamista osana raamatullisia kasvatusmenetelmiä. ”Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa.”7 Sananlaskun soveltamisessa on kuitenkin järkevää antaa painoarvoa kehityspsykologiselle tiedolle, jonka mukaan kuri on kyllä tärkeä osa kasvatusta, mutta ruumiillisesta kurittamisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Kokemus Hengestä ohjasi apostoleitakin

Kokemus on ollut helluntailaisille keskeinen teologian lähde. Kokemukset kielilläpuhumisesta vaikuttivat liikkeen alkuaikoina siihen, että Apostolien tekojen katsottiin opettavan kielten olevan todiste Pyhän Hengen kasteesta. Vierailla kielillä puhuminen synnytti jopa ajatuksen, että maailma voitaisiin evankelioida ilman kielikursseja.

Kokemus on teologian lähteistä liukkain. Meillä on esimerkiksi virheellinen taipumus ajatella, että koska Jumala toimi minun elämässäni tietyllä tavalla, hän toimii niin myös sinun kohdallasi. Mutta vaikka kokemus vie helposti harhaan, myös apostolit tekivät teologisia linjauksia sen perusteella.

Pyhän Hengen vuodatus Korneliuksen perheväen päälle sai Pietarin vakuuttumaan, ettei pakanoita tarvinnut ympärileikata tai velvoittaa noudattamaan Mooseksen lakia, vaikka fariseukset epäilemättä katsoivat Raamatun opettavan toisin.8 Suomen helluntailiikkeessä naisten kokema kutsumus hengelliseen työhön sekä heidän työnsä hyvä hedelmä ovat vaikuttaneet siihen, että naispaimenuuden torjumiseen käytettyjä jakeita on haluttu tutkia tarkemmin.9

Kokemuksen sivuuttaminen johtaa usein huonoon teologiaan ja huonoihin käytäntöihin. Facebook-kyselyni tuotti kokemuskertomuksia esimerkiksi karismaattisista ylilyönneistä ja psykologisesti vahingollisesta seksuaalisuusopetuksesta. Nuorisopastori on saattanut verrata neitsyytensä menettäneitä tyttöjä vaikkapa omenaan, josta on kerran puraistu, ja johon kukaan ei enää halua koskea. Tämä on saanut tytöt pitämään kehoaan pilaantuneena. Näitä kokemuksia tulee kuunnella, jotta opetus kantaisi toivotunlaista hedelmää ihmisten elämässä.

Opiskelu auttaa välttämään huonoa teologiaa

Vaikka Raamattu on opin ja etiikan ylin auktoriteetti, tarvitaan sen tulkinnassa myös muita teologian työkaluja. Hyvä teologinen koulutus opettaa soveltamaan työkaluja arjen seurakuntatyössä. Opiskelu ei toki automaattisesti suojele huonolta teologialta.

Jotkut korkeasti koulutetut teologit ovat puolustaneet muun muassa ristiretkiä, Hitlerin suunnitelmia ja Etelä-Afrikan apartheidia. Kuitenkin teologisen koulutuksen puutteen ja huonon teologian välillä on yhteys. Lähetystyöntekijät tietävät, että raamatuntulkintataitojen ja teologisen ajattelukyvyn puute ovat hedelmällinen maaperä sille, että paikallisia uskonnollisia ja kulttuurisia käsityksiä luetaan sisään Raamatun tekstiin.

Omalla kohdallani teologiset opintoni Iso Kirja -opistossa ja myöhemmin yliopistossa ovat osaltaan auttaneet minua käsittelemään esikoispoikamme Huugon menetystä. On kuitenkin monia, joiden sielua huono parantumisen teologia on vammauttanut. Vaikka hyvä teologia ei aina anna varmoja vastauksia vaikeisiin kysymyksiin, ainakin se auttaa välttämään vääriä ja vahingollisia vastauksia.

Kirjoittaja toimii vastaavana opettajana Iso Kirja -opiston Helsingin-kampuksella.

Artikkelin pohjalta käydään yhteinen keskustelu Helluntaiteologisessa symposiumissa 4.–5. marraskuuta. Lisätietoja osoitteesta www.ikopisto.fi/helluntaiteologinen-symposiumi-syksy-2022

Viitteet:

1) Joh. 14:12–14.

2) Jes. 53:5–4.

3) 2. Kor. 12:7.

4) 1. Kor. 15:1–5.

5) Ef. 4:9–10; 1. Piet. 3:19–20.

6) Fil. 1:9–10.

7) Snl. 13:24.

8) Ap. t. 15:4–11.

9) 1. Kor. 14:34–35; 1. Tim. 2:11–3:2.

Saarnaaja ja sielunhoitaja, tule symposiumiin!

on esitelmille ja yhteiselle keskustelulle perustuva foorumi, jonka tavoite on sanoittaa ja syventää helluntailaista teologista ajattelua ja vahvistaa Jumalan sanan opetusta liikkeessämme. Se tukee erityisesti seurakunnan opetustehtävässä palvelevia, mutta on avoin kaikille kiinnostuneille. Marraskuun symposiumi keskittyy tuoreen Jeesus Kristus – Jumala ihmisenä -teoksen teemojen ympärille.

Helluntailainen identiteetti vahvistuu vuoropuhelussa muiden kirkkokuntien kanssa. Tämän syksyn erityisvieraita ovat karismaattisuusmyönteinen katolinen teologi Oskari Juurikkala sekä islamin asiantuntija, luterilainen pappi Timo Keskitalo Patmos lähetyssäätiöstä. Esitelmän pitävät myös Matti Kankaanniemi, Sirkku Hoikkala, Juan Castillo ja Jouna Nousiainen. Symposiumin lopussa keskustellaan tämän artikkelin pohjalta muun muassa seuraavista kysymyksistä:

* Millaista huonoa ja haitallista teologiaa helluntailiikkeessä on tai on ollut?

* Onko hyvä teologia aina hoitavaa ja vahvistavaa vai voiko myös hyvä teologia satuttaa?

* Millaista roolia traditio, järki ja kokemus näyttelevät helluntailiikkeen opetuksessa, ja olemmeko tietoisia niiden vaikutuksesta?

* Monia älyllisesti orientoituneita nuoria aikuisia on lähtenyt helluntailiikkeestä ja liittynyt muihin kirkkokuntiin. Onko ilmiöstä syytä huolestua, ja mitä asialle voisi tehdä?

* Millainen merkitys teologisella tietotaidolla voisi olla helluntailiikkeen laadulliselle tai määrälliselle kasvulle? (LL)

Lisätietoja Symposiumista .