Helluntailiikkeen kehitysyhteistyönpioneerit ovat poissa

Pääministeri Kalevi Sorsa, Kalevi Helimäki (keskellä) ja Pauli Rantanen neuvottelevat valtioneuvoston kansliassa Homa Bayn lastenkodin rakentamisesta vuonna 1977. Kuva: Bengt Andersson
Pääministeri Kalevi Sorsa, Kalevi Helimäki (keskellä) ja Pauli Rantanen neuvottelevat valtioneuvoston kansliassa Homa Bayn lastenkodin rakentamisesta vuonna 1977. Kuva: Bengt Andersson
Kolmannen maailman ongelmat alkoivat näkyä suomalaisessa mediassa 1970-luvun alussa. Myös solidaarisuusliike aktivoitui silloin taistelemaan kehitysmaiden epäoikeudenmukaisuutta vastaan.

Maamme lähetysjärjestöt olivat tehneet jo vuosikymmeniä ruohonjuuritason työtä niin Afrikassa kuin Aasiassakin, ja siihen oli kuulunut osana sosiaalinen työ. Pelastussanoma oli kaikunut selkeänä, mutta sen lisäksi oli perustettu myös kouluja, orpokoteja ja klinikoita. Köyhien auttamista ja eriarvoisuuden murtamista oli pidetty luonnollisena osana lähetystyötä.

Myös helluntaiseurakunnissa syntyi uudenlaista halua toimia kehitysmaissa. Yhä useampi hyvän koulutuksen saanut ammatti-ihminen koki kutsua lähteä palvelemaan omalla ammattitaidollaan kehitysmaiden ihmisiä.

Valtion tukea vuodesta 1974

1970-luvun alkupuolella heräsi keskustelu siitä, olisiko myös lähetysjärjestöjen mahdollista saada valtion tukea sosiaaliseen työhön ja kehitysyhteistyöhankkeisiin. Helluntailaisetkin lähtivät mukaan selvitystyöhön, jonka seurauksena syntyi Lähetyksen Kehitysapu eli LKA. Siitä piti ensin tulla yhteiskristillinen järjestö, mutta lopulta se päätyi helluntailiikkeen omaksi kehitysyhteistyöjärjestöksi.

Ulkoministeriön kehitysyhteistyöosaston apulaispäällikkönä toiminut Martti Ahtisaari  ehdotti vuonna 1973 lähetysjärjestöille, että ne tekisivät omat hanke-esityksensä valtionavun saamiseksi. Näin tapahtuikin, ja myös Suomen Vapaa Ulkolähetys ry (nykyisin Fida International) sai vuonna 1974 ensimmäisen valtionavustuksen. Vaikka avustussumma 46 000 markkaa oli varsin vaatimaton, se oli merkittävä päänavaus nyt jo yli 40 vuotta kestäneelle valtion tuelle ja yhteistyölle ulkoministeriön kanssa.

Martti Ahtisaari oli seurannut henkilökohtaisesti Suomen Lähetysseuran työtä Namibiassa ja todennut siihen liittyen: ”Lähetystyö on parasta kehitysyhteistyötä. Se jättää yhteiskuntiin pysyvän jäljen ja kehityksen siemenen. Kun ihmisissä herää tulevaisuuden toivo, he saavat todellisen motivaation kestäviin muutoksiin.”

Kolmen miehen tuloksellinen työ

Alusta alkaen helluntailiikkeessä ilmeni myös vahvaa periaatteellista vastustusta Lähetyksen Kehitysavun toimintaa kohtaan. LKA:n puuhamiehinä oli kuitenkin vahvoja seurakuntaihmisiä, kuten hiljattain edesmenneet, Helsingin Saalem-seurakuntaan kuuluneet ekonomi Kalevi Helimäki ja lääkäri Vilho Kivikangas. He vaikuttivat ratkaisevasti siihen, että avustustyö saatiin käyntiin ja helluntailiikkeen valtiosuhteet toimimaan. He eivät myöskään sortuneet siihen ”teologiseen kikkailuun”, jota esiintyi usein vastustajien joukossa.

Helimäen ja Kivikankaan lisäksi tässä yhteydessä on mainittava myös Pauli Rantanen, jolla oli merkittävä rooli LKA:n ja nykyisen Fidan kirpputoritoiminnan kehittämisessä. Alun perin tämä toiminta suunniteltiin kehitysyhteistyön omarahoitusosuuden keräämiseen, mutta kirpputoreilla on ollut myös tärkeä yhteiskunnallinen merkitys, ja ne ovat luoneet helluntailiikkeelle myönteistä imagoa.

Myöhemmin kirpputorit muutettiin Lähetystoreiksi, jolloin niiden tuottoja voitiin ohjata myös lähetystoimintoihin.

Helimäen, Kivikankaan ja Rantasen aktiivinen ja esimerkillinen toiminta herättää helluntailiikkeen keskuudessa monia lämpimiä muistoja. Ne saivat myös minut kirjoittamaan tämän artikkelin. Kalevi Helimäki rekrytoi minut ja vaimoni Tansaniaan vuonna 1989. Vilho Kivikankaan elämäkertateoksessa (Vilho Kivikangas & Leevi Launonen: Tohtori  Hyvätahto, Aikamedia 2014) on mielenkiintoisia kuvauksia siitä, kuinka helluntaiseurakunnissa pelättiin aluksi lähetystyön ohjautuvan valtion tuen myötä väärille raiteille. Näitä uhkakuvia on sittemmin nostettu esille aina näihin päiviin asti.

Nyt yli 40 vuoden jälkeen voidaan kuitenkin todeta, että helluntailiikkeen kehitysyhteistyö on tuottanut valtavasti tulosta. Se näkyy myös monien kohdemaiden seurakuntien vahvassa panostamisessa sosiaaliseen työhön. Tutkijoiden mukaan yksi helluntailiikkeen kasvun ja menestyksen syy onkin – Pyhän Hengen vaikutuksen lisäksi – sen vahva sosiaalinen työ erityisesti kehitysmaissa.

Näky ohjasi toimintaa

Siinä missä valtion kehitysyhteistyöhön antamat varat ovat olleet siunaus, ne ovat myös jakaneet mielipiteitä ja luoneet kateutta. Monet tahot helluntaiherätyksessä vastustivat LKA:n toimintaa, kun varoja ei voinut käyttää vapaasti julistustoimintaan vaan siihen tarkoitukseen, johon ne oli myönnetty. Monista kyseenalaistajistakin tuli kuitenkin kehitysyhteistyön tukijoita, heti kun heidän omaan työhönsä saatiin kehitysyhteistyövaroja.

Nyt kun on kulunut 43 vuotta ensimmäisen valtion avustuserän saamisesta, voidaan kysyä, mitä Suomen helluntailiikkeen lähetysjärjestö Fida olisi ilman sen kokonaisvaltaista toimintatapaa, johon kuuluu oleellisesti myös kehitysyhteistyö ja humanitaarinen apu. Osana kokonaisvaltaista lähetystyötä Fida on rakentanut myös alkuseurakunnan mallin mukaista teologista ajattelu- ja toimintatapaa lähetyskentillä.

Kalevi Helimäki, Vilho Kivikangas ja Pauli Rantanen ymmärsivät kehitysyhteistyön ja humanitaarisen avun merkityksen ja mahdollisuudet osana lähetystyötä. Heidän näkyään arvosteltiin, ja monien vastustajien argumentiksi nousi väite: LKA on liian kaukana lähetystyön ytimestä. Miesten määrätietoinen näky kantoi kuitenkin ryöpytyksen läpi ja ohjasi toimintaa itse asian keskipisteeseen.

Lähetyksen Kehitysavun aloittaman työn tuloksena voidaan puhua sadoista tuhansista köyhistä ja syrjäytyneistä, jotka ovat saaneet elämäänsä kokonaisvaltaisen avun, sekä sadoista seurakunnista, joiden työ on vahvistunut toiminnallisesti. Tämä suuri joukko on kiitollinen Fidan ja LKA:n panoksesta, samalla kun Suomen helluntailiikkeessä vielä joku pohtii, onko köyhien auttaminen tarpeeksi hengellistä.

Tulokselliset vuosikymmenet ovat merkittävä todistus asian oikeutuksesta – samoin kutsumuksesta, uskollisuudesta ja sitoutumisesta. Nämä kolme miestä – Kalevi Helimäki,  Vilho Rantanen ja Pauli Rantanen – jättivät hienon esimerkin siitä, miten yksittäisestä kahvikampanjasta noustiin kansainvälisesti arvostetuksi avustusjärjestöksi. Ehkä LKA heidän johdollaan ohjasikin helluntailiikkeen lähetystyön painopisteen itse asiaan.

Meille, heidän työnsä seuraajille, nouseekin uusi haaste: Mistä nyt löytyvät seurakunnissamme ne uudet innostujat, jotka uskaltavat ottaa riskejä ja nousta toteuttamaan Jumalalta saamaansa näkyä ihmisten mielipiteistä välittämättä?


Olli Pitkänen

Kirjoittaja on työskennellyt aiemmin Fida Internationalin kehitysyhteistyön ohjelmapäällikkönä ja toimii nykyisin Kirkon Ulkomaanavun (KUA) alueellisena ohjelmapäällikkönä Lähi-idässä.



51

Helluntaiseurakuntien jäsenkehityksessä pientä virkistymistä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja