Rasismi kasvaa pakon ja epäoikeudenmukaisuuden paineessa

Sydämeni itkee pakolaisten keskellä. Iran karkotti kristittyjä veljiä ja sisaria riistäen heiltä kaiken – ei ainoastaan omaisuutta, vaan rajalla jopa tekohampaat ja silmälasitkin. Heillä ei ole muuta turvapaikkaa kuin kurdien joukossa vuoristossa, missä he viettävät ankaraa talvea.

Entä ne muslimimaissa vainotut veljet ja sisaret, joita surmataan päivittäin? Päivi Räsänen
vetosi aikanaan näiden ihmisten puolesta, mutta suvaitsevaisuus ei ulottunut heihin asti.

Rakkaat marttyyriveljemme ja -sisaremme rakastavat, vaikka menettävätkin henkensä. He eivät tartu aseisiin puolustaakseen itseään.

Oikean suvaitsevaisuuden tulee perustua oikeudenmukaisuudelle. Sen tulee koskea myös meitä kristittyjä ja suomalaisia. Siksi meidän on voitava avoimesti ilmaista hätämme oman kansamme hyvinvoinnista ja etenkin nykyisen kriisitilanteen keskellä ilman, että meidät leimataan rasisteiksi.

Kristittyinä ymmärrämme, että mitään ei tapahdu Jumalan sallimatta. Juhani Happonen kirjoitti mielipidepalstalla Jumalan tuomioiden täyttymisestä. Hän on oikeassa.

Erikoista onkin se, että kun nykyisin ei ole heinäsirkkavitsausta, maahamme vyöryvät äkkiä Lähiidästä juuri ne kansat, jotka ovat olleet vuosisatoja Israelin kimpussa. Kaiken lisäksi he ilmaantuvat rasittamaan talouttamme juuri silloin, kun se on lähes hätätilassa ja valtion velka kasvaa korvissa kohisten. Silti nämä tulijat alkavat nurista jopa ruoasta.

Suomalaisen pitkäaikaistyöttömän, kodittoman, leipäjonolaisen, pieneläkeläisen,  vanhuksen, opiskelijan ja pienpalkkaisen ihmisen on vaikea ymmärtää, mistä näille vieraille tulijoille löytyy kaikkea sitä, mitä suomalaisille itsellekään ei löydy – ja nyt vielä leikataan vähästäkin.

Kristittyinä tiedostamme, että meidän tulee rakastaa ja evankelioida ihmisiä. Lähetyskenttä on todella tuotu ovellemme. Suokoon Jumala, että osaamme oikealla tavalla hyödyntää sen.

Silti maahanmuuttajien kanssa on oltava myös varuillaan. Perusta kotoisin oleva  naisystäväni, joka on aikaa sitten suomalaistunut, kertoi istuneensa baarissa maahanmuuttajamiesten lähelle. He olivat sanoneet, ettei nainen saa istua siihen. Tarmokas ystäväni oli vastannut: ”Tämä on Suomi. Tämä tässä on suomalainen tuoli
ja suomalainen pöytä. Ja minä olen suomalainen ja saan istua, missä haluan.”

Ystäväni totesi, että pitäkää, suomalaiset, puolenne, älkääkä alistuko mihin sattuu.

Toinen ystäväni oli paikallisbussissa huomauttanut somaleille, että he istuisivat tiiviimmin viemättä kahta istumapaikkaa. Hänelle oli huudettu takaisin: ”Rasisti ämmä. Mene ulos  autosta!” Kuskin olisi pitänyt puuttua asiaan, mutta hän pysytteli hiljaa, kun oli oltava niin suvaitsevainen.

Suomalainen ihminen kyllä auttaa, jos hän näkee todellista hätää kärsivän ja saa tehdä sen omilla ehdoillaan ilman pakkoa ja ilman, että hänen suunsa tukitaan. Mutta pakon ja  epäoikeudenmukaisuuden paineessa kasvaa kahta kauheampi rasismi, joka lopulta muuttuu väkivallaksi.

Siksi kaipaankin rehellistä ja avointa keskustelua aiheesta sekä oikeudenmukaisuutta  kaikille osapuolille.


Lea Kranz
Turku