Pelastuksella on omat ehtonsa

”Herra pelasta hänet…” Nuo sanat ja niiden jälkeen uskosta osattomien läheistemme nimet sisältyvät usein rukouksiimme. Mutta kuinka usein saamme kiittää Jumalaa rukouksemme kohteiden pelastumisesta? Jos Jumala voisi vastata näihin rukouksiimme, olisivat kaikki lähimmäisemme pian uskossa. Miksi tämä ei kuitenkaan toimi, vaikka Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden (1. Tim. 2:4)?

Kun Filippin vanginvartija halusi tulla uskoon, hän kysyi Paavalilta, miten se on mahdollista. Paavalin vastaus oli hyvin yksinkertainen: ”Usko Herraan Jeesukseen niin sinä pelastut.”

Mitä nykyisin vastaavassa tilanteessa tapahtuisi? Kertoisivatko pidätettynä olevat seurakunnan johtava pastori ja ylistyspastori vanginvartijalle seuraavaa: ”Meillä on tänään rukoushuoneella suuri herätyskokous. Siellä on paljon musiikkia ja hyviä puhujia. Tule sinäkin sinne ja mene siellä esille, niin voimme rukoilla puolestasi.”

Paavalin mukaan ihmisen pelastuminen edellyttää evankeliumin kuulemista ja henkilökohtaista uskoa (Room. 10:13– 14). Vanginvartija oli illan ja yön mittaan todennäköisesti kuullut evankeliumin.

Entä tietääkö sinun esirukouksesi kohde, että hänen tulee pelastuakseen kadotuksesta uskoa Herraan Jeesukseen? Onko hän edes kuullut Jeesuksesta? Jotenkin hänen on saatava tieto sekä pelastuksen tarpeellisuudesta että pelastajasta. Hän ei voi pelastua, ellei hän usko Herraan Jeesukseen, rukoilitpa hänen puolestaan miten paljon tahansa.

Jeesus käski: ”Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille. Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” (Mark.  16:15–16.)

Henkilökohtainen tapaaminen on parempi kuin yleinen massakutsu. Jeesus neuvoi: ”Menkää siis teiden risteyksiin ja kutsukaa häihin, keitä tapaatte” (Matt. 22:9). Tämä on Herran Jeesuksen oma ohje. Ovatko meidän menetelmämme rukoushuoneissa pidettyine kokouksineen parempia?

Armoa ei tarjota ja luvata sille, joka tunnustaa jonkun toisen ihmisen rikkomukset, eikä armoa voi kukaan muu hylätä kuin se, joka on itse rikkonut. Armon eli anteeksiannon saa siis vain se, joka on syntiä tehnyt ja sitten tunnustaa ja hylkää syntinsä (Sananl. 28:13). Voin  rukoilla toisen ihmisen puolesta, mutta kukaan ei voi pelastua ilman omaa katumustaan vain toisen rukousten kautta.

Jeesus sanoi myös tekevänsä meistä ihmisten kalastajia. Kalastamisessa välineet ovat tärkeitä, mutta niitäkin tärkeämpi on paikka, missä kalastetaan. Ihmisten kalastajankin tulee kalastaa siellä, missä on kaloja eli uskosta osattomia ihmisiä. Kaikkein huonoimpia kalapaikkoja ovat uskovien omat kokoontumiset.

Hengellisen toiminnan merkitystä voidaan arvioida sen perusteella, miten monet ihmiset tulevat sen kautta tietoiseksi pelastuksen tarpeellisuudesta ja mahdollisuudesta. Ellei ihminen usko häntä uhkaavaan todelliseen vaaraan, ei pelastuminen kiinnosta. Ehkä Joonan menestys pelastuksen saarnaajana perustui ainakin osittain juuri siihen, että hän kertoi kaunistelematta, mikä on toinen vaihtoehto.

Lähimmäisissämme on yhä enemmän sellaisia, jotka uskovat, että kuolema on kaiken loppu ilman hyvää tai pahaa olotilaa sen jälkeen. Mistä heidän siis pitäisi pelastua? Juuri siitä heidän pitäisi ensin kuulla. Vasta kun tämä asia on uskottu ja ymmärretty, pelastuskin alkaa kelvata.

Miten lähimmäiseni voisi tulla tietoiseksi siitä, että kuolema on raja, jonka jälkeen alkaa iankaikkisuus – joko ikuinen elämä tai kuolema. Saamme ennen tuota rajaa, mutta vain ennen, valita toisen tarjolla olevista vaihtoehdoista. Se valinta on lopullinen. Se on kuin viisumi, joka on hankittava ennen rajan ylitystä.


Pentti Erkkilä
Maksiniemi