Lukijalta viikolla 30 / 2018

Noin 12 vuotta sitten piipahdimme vaimoni kanssa Itävallassa erään tunnetun pastorin seurakunnassa. Tuon seurakunnan avustustyössä oli tarvetta englantia, saksaa ja venäjää puhuville henkilöille, joten meitä pyydettiin tulemaan Wieniin joksikin aikaa. 

Kotiin palattuamme menimme puhumaan asiasta oman seurakuntamme lähetysasioita hoitavan pastorin kanssa. Hän kuunteli, mitä meille oli ehdotettu, ja totesi vain siihen, että Isossa Kirjassa on lähetyslinja. Ei mitään muuta kommenttia. Ei myöskään minkäänlaista mielenkiintoa kysellä asiasta ja pohtia yhdessä Herran johdatusta.

Se, mitä me olisimme kaivanneet, oli lähinnä seurakunnan siunaus ja hengellinen tuki. Siinä hetkessä meille olisi riittänyt, että meitä olisi oikeasti kuultu ja rukoiltu yhdessä johdatusta asiaan.

Oma taloudellinen tilanteemme oli silloin hyvä, emmekä edes pyytäneet seurakunnalta rahallista tukea. Me olisimme olleet valmiita kielitaidon ja muut tarvittavat taidot omaavina lähtemään heti lähetyskentälle ilman taloudellista taakkaa seurakunnalle. Emme silti olleet tarpeeksi kiinnostavia. Kohtelumme tuntui pahalta verrattuna siihen, että seurakunta oli lähettänyt erään pariskunnan maahan, jossa heiltä kului pari ensimmäistä vuotta kielen opiskelussa ja jossa he senkin jälkeen toimivat projektityössä useita vuosia seurakunnan lähetysbudjetin varoilla. 

Pitääkö olla kolmannen tai neljännen polven helluntailainen, jotta olisi tarpeeksi kiinnostava? 

Oman asiamme selkeytymistä odotellessa meille tuli perheenlisäystä, ja laitoimme Itävallan tehtävän odottamaan. 

Viime vuonna puhuin samaiselle pastorille siitä, että tämä asia on jäänyt meitä harmittamaan. Hän vain pyysi rukoilemaan Jumalaa, että saisimme rauhan asiasta. Edelleenkään hän ei ollut kiinnostunut tilanteestamme. 

Usein kuulee toistettavan lausetta, että satoa on paljon ja työmiehiä vähän. Onko seurakunnalla kuitenkin varaa haaskata resursseja ja jättää lähettämättä jopa henkilöitä, jotka olisivat valmiita lähtemään omalla kustannuksellaan? 

Mooses odotti erämaassa 40 vuotta. Pitääköhän meidän odottaa Suomessa 20 vuotta ennen kuin voimme lähteä? Ja onkohan meillä siinä vaiheessa enää voimavaroja lähteä? Toivottavasti kuitenkin silloin joku pastori on kiinnostunut kuuntelemaan ja olemaan oikeasti läsnä. 

Kirjoitus julkaistaan poikkeuksellisesti nimimerkillä sen henkilökohtaisen luonteen vuoksi.

Seurakunnassa pitää sitoutua normaalien ihmisoikeuksien noudattamiseen. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että jos seurakunnan jäsentä nuhdellaan, moititaan tai häneltä kielletään toiminta jossain tehtävässä, hänen tulee saada kuulla perustelut päätökselle.

Tiedän neljä tapausta, joissa seurakuntalaista on syytetty väärästä toiminnasta. Kaikki tapaukset ovat eri paikkakunnilta. 

Yksi syytteen saanut, jolle vanhimmisto ei millään tavalla perustellut päätöstään, ajautui eroon uskovista ja kirjoitti monia vihaisia kirjoituksia nettifoorumille. 

Erään toisen seurakunnan työsuhteessa olevan henkilön väitettiin toimineen väärin. Asiaa ei kuitenkaan tarkemmin perusteltu, eikä hän päässyt puolustautumaan syytöksiä vastaan. Hän ei pystynyt jatkamaan työssään vaan lähti. 

Kolmannessa tapauksessa eräs toinen uskova oli esittänyt syytteitä seurakuntalaista vastaan. Asiaa hoitaneen vanhimmistoveljen mukaan syyte oli totta, koska tuo toinen uskova oli niin sanonut. Mitään muita perusteluja tai mahdollisuutta puolustautua esitettyjä syytteitä vastaan tämä seurakuntalainen ei kuitenkaan saanut. 

Neljännessä tapauksessa seurakunnan jäsentä kiellettiin toimimasta lapsityössä. Itsekin lapsia omannut uskova oli ihmeissään kiellosta, jolle ei kuitenkaan saanut kuulla mitään perusteluja. Asiaa käsitellyt seurakunnan vanhin päätti toimintakiellosta kuulematta lainkaan henkilöä, johon syyte kohdistui. 

Nämä kaikki tapaukset kertovat siitä, että herätysliikkeen seurakunnissa ei pidetä ehdottoman tärkeänä jo muinaisten roomalaisten omaksumaa oikeusperiaatetta: syytetylle pitää antaa mahdollisuus puolustautua (Ap.t. 25:16). Tämä länsimaisen oikeuden perusperiaate on voimassa kuitenkin silloin, kun esimerkiksi helluntaiuskova joutuu syytettyjen penkille oikeudessa. Silloin tuomion perusteeksi ei kelpaa vain se, että joku toinen katsoo syytteen olevan tosi. Oikeus kuulee myös syytettyä. Vasta sitten on aika pohtia esitettyjä todisteita ja tehdä päätös. 

Olen itse vankilassa töissä. Kerran eräs vanki valitti eduskunnan oikeusasiamiehelle siitä, että häntä oli kohdeltu hänen mielestään väärin. Koska olin ollut tuossa tilanteessa esimiehenä mukana, sain määräyksen tehdä asiaan vastineen eli tilaisuuden puolustautua. Pystyin osoittamaan, että syyte oli väärä, ja asia raukesi. Minua ei myöskään moitittu, koska siihen ei ollut perusteluja, eikä valitukselle ei ollut siis pohjaa. 

Näin toimii julkinen hallinto. Se kuulee niin valituksen tehnyttä kuin valituksen kohteeksi joutunuttakin. Vasta sitten se tekee päätöksen. 

Seurakunnissa puolestaan epämääräisten ja todistamattomien syytösten kohteeksi joutunut uskova ei ilmeisesti voi vedota siihen, että häntä tulisi kuulla asiassa ja että hänen tulisi saada tarkastella syytösten perusteluja. Mihinkään tällaiseen ei seurakunnissa ole julkisesti sitouduttu. En tosin tiedä, kuinka paljon tällaisia tapauksia seurakunnissamme on.

Pitää muistaa sekin, että seurakunnissa on monenlaisen taustan omaavia ihmisiä. Traumaattisen taustan omaava voi helposti tulkita jonkin tilanteen omasta traumastaan käsin. Jos tällainen seurakuntalainen tekee valituksen, voi seurauksena olla väärä toiseen uskovaan kohdistuva syyte. Kaikki todistajatkaan eivät ole oikeassa, vaikka omasta mielestään esittävätkin totuuksia. 

Asia pitää ensin tutkia, eikä heti hutkia. Asioiden tarkka tutkiminen on kristillinen hyve.

Seurakunnissa pitää tehdä ero myös sen välillä, lyödäänkö meitä syntiemme tähden vai uskomme tähden (1. Piet. 2:20). Jos meitä vastaan hyökätään siksi, ettemme toimi ihmisoikeuksien pohjalta, meidän tulee nöyrtyä tekemään parannus. Edellä esitetyt neljä tapausta antavat lisäperusteluja niille, jotka pitävät helluntailiikettä haitallisena lahkona.  

Vanhurskaat eli oikeamieliset päätökset perustuvat oikeisiin periaatteisiin. Ovatko nämä periaatteet voimassa seurakunnissa?