Valmiina poikkeusoloissa

Suomi on poikkeusoloissa ensimmäistä kertaa sitten sotavuosien. Olemmeko nyt kansana yhtään sen valmiimpia kuin olimme silloin edessä olevaan tuntemattomaan? Ovatko seurakunnat ja me uskovina paremmin hereillä?

Joku sanoo, että virusepidemiaa on liian dramaattista rinnastaa sotaoloihin. Poikkeustila on varmasti monella tavalla erilainen mutta ihminen huolineen ja pelkoineen sama.

Sodassa vihollislinja oli tiedossa, nyt vaara vaanii piilossa. Suuri haaste on saada ihmiset ymmärtämään, että kauppareissut tai kuoroharjoitukset voivat olla hengenvaarallisia. Fyysiset kontaktit rukouskokouksissa ja urheilukatsomoissa ovat kuin lähimmäisen raahaamista miinakentälle; jos ei omalle kohdalle osukaan, niin kaverille voi käydä huonosti. Pahimmillaan ihminen itse omalla käyttäytymisellään edistää näkymättömän vihollisen etenemistä.

Vyörytys ei ikävä kyllä lopu tähän. Terveyskriisin keskellä on jo globaali talouskriisi. Työttömyys, velat ja konkurssit uhkaavat kaatua päälle, pörssit syöksyvät ja säästöt hupenevat.

Terveys ja talous – moni on rakentanut elämänsä näille turvaverkoille, jotka nyt repeilevät. Seurakunnilla ja meillä uskovilla on merkittävä tehtävä lohdutuksen ja rohkaisun tuojina, elävän sanan esillä pitäjinä.

Tämä ei ehkä ollut se tapa, jolla luulimme ihmisten hakeutuvan perimmäisten kysymysten äärelle. Eivätkä toimintatavatkaan voi olla niitä, joihin meillä olisi ollut vuosikymmenten harjaannuttamat rutiinit. Seurakuntien seinät eivät voi pullistella osanottajista eikä massakokouksia tähtipuhujineen järjestetä. Evankeliointia näissä oloissa ei tee ”joku muu”, vaan meistä jokainen, myös elämällään. Nyt tarvitaan sitä yksilöuskovaa, ”nälkäistä”, joka kertoo ”toiselle nälkäiselle mistä saa leipää”. Sille lähimmäiselle on tilausta, joka toimittaa ruokakassin vanhuksen oven taakse tai sujauttaa setelin irtisanotulle tai lomautetulle yksinhuoltajalle. Aito, rinnalle tuleva rakkaus, on nyt vastalääkkeemme pelkoon ja epävarmuuteen.

Omat ajatukseni kulkeutuivat sotavuosien poikkeusoloihin talvisodan 80-vuotismuiston kirkonkelloja kuunnellessa. Olin edellisenä iltana istunut muiden puoluejohtajien tavoin Säätytalolla kuuntelemassa tilannekuvaa, ja ymmärsin, että valmiuslain käyttöönotto on oikeasti edessä. Niissä tunnelmissa kaivoin esille presidentin Kyösti Kallion rukouksen, jonka hän piti Nivalan kirkossa itsenäisyyspäivänä 1939 Suomen oltua vain viikon talvisodassa.

Rukous on tilanteen inhimillisen toivottomuuden ymmärtäneen päämiehen hätähuuto kansansa puolesta. Ei ollut sellaista armeijaa tai aseistusta, millä voitaisiin pärjätä. On ainoastaan suuri Jumala ja hänen armonsa. Vielä pysäyttävämpää rukouksessa on sen nöyryys. Armon eteen polvistuminen lähtee oman syntisyyden tunnustamisesta. Poissa on kaikki pateettisuus. Ainut voitto, mistä kerskata, on Golgatan sovitustyö.

Ja hädän hetkellä tämä kansa rukoili. Talvisodan ihme ei tapahtunut vain rintamalla, vaan yhtä lailla kodeissa ja kirkoissa. Me emme ole onneksi sodassa ja moni asia on tänään toisin, mutta saakoon tuon poikkeusolojen rukouksen henki laskeutua meihin kaikkiin.

Sari Essayah

Kirjoittaja on kansanedustaja ja KD:n puheenjohtaja.