Väki vähenee mutta paraneeko pidot? 

Muutin 1990-luvun lopussa lähetystyöhön Nepaliin. Siellä sain katsella seurakuntaelämää uudesta vinkkelistä ja oppia uusia näkökulmia. Useiden seurakuntien yhteyteen oli rakennettu vanhusten asuntola. Maassa ei ole vanhuksille yhteiskunnan tuomaa turvaa. Ikäihmisten asema on huono, ellei ole perhettä tai sukua huolehtimassa vanhuuden päivinä. Vanhusten lisäksi seurakunnan diakonia huolehtii myös vammaisista ja mielenterveysongelmista kärsivistä jäsenistään. 

Paikallisille kristityille on päivänselvää, että orvoista ja leskistä tulee huolehtia Raamatun opetuksen mukaisesti. Jokainen nepalilainen seurakunta satsaa näihin työmuotoihin resursseja ja varojaan, kuten tehtiin myös Uuden testamentin seurakunnissa. 

Suomen alueellinen väestöennuste (2020–2040) julkaistiin vuoden 2019 lopulla. Se herätti miettimään Helluntaiherätyksen tulevaisuutta tilastojen valossa. 

Suomessa on vain kymmenkunta kaupunkia, jotka tulevaisuudessa kasvavat. Muut kaupungit tulevat menettämään asukkaita. Syntyvyys on rajussa laskussa, minkä vuoksi väestömme ikärakenne muuttuu voimakkaasti. Muuttotappiopaikkakunnilla väestön ikääntyminen on vielä nopeampaa. 

Maakuntatasolla on nähtävissä iso alueellisia muutoksia. Eniten väki vähenee Kainuussa ja Etelä-Savossa (yli 17 prosenttia) sekä Satakunnassa ja Kymenlaaksossa. Samaan aikaan vain kolme maakuntaa kasvaa: Varsinais-Suomi, Pirkanmaa ja ennen muuta Uusimaa. Eli niin kutsuttu ”kultainen kolmio” – Helsinki, Tampere ja Turku – on kasvun tiellä. 

Ennusteen mukaan suurimmat kasvavat kaupungit seuraavien 20 vuoden aikana (kasvuprosentit suluissa) ovat Helsinki (20,8), Vantaa (23,2), Espoo (22,7), Tampere (11,1) ja (Oulu 7,6). Suuria tiputuksia on luvassa monessa keskisuuressa kaupungissa, kuten Kouvolassa (-15,1), Salossa (-12,9), Kajaanissa (-12,5), Porissa (-10,5) ja Mikkelissä (-9,7). 

Voidaan olettaa, että tulevien vuosien väestönkehitys antaa viitteitä myös helluntailiikkeen alueellisesta jäsenkehityksestä. Isojen kaupunkien seurakunnat kasvavat luonnollisen muuttoliikenteen vuoksi. Syrjäseutujen seurakuntien väkimäärä vähenee. Samalla kiinteistöjen korjausvelka kasvaa. Syntyvyyden laskiessa lasten ja nuorten määrä vähenee. Maahanmuutto lisääntyy kasvukeskuksissa. Tämä kaikki tuo Helluntaiherätyksen keskelle suuria muutoksia. 

Voisimmeko oppia jotakin nepalilaisesta seurakuntaelämästä? Tulisiko meidän arvioida uudelleen teologiaamme ja käytäntöjämme suhteessa diakoniatyöhön? Tarjoaako muuttuva väestönkehitys seurakunnille tilaisuuden ottaa yhä vahvemmin yhteiskunnassa vastuuta lähimmäisistä huolehtimisesta? Kasvavat diakoniatyön tarpeet avaavat varmasti uusia mahdollisuuksia yhteistyöhön esimerkiksi kaupunkien kanssa. 

Toivoisin, että herätysliikkeestä löytyy halua seisoa niiden pienten seurakuntien rinnalla, joilla omat voimat ja resurssit eivät riitä. Tarvitaan uutta ajattelua ja uusia rakenteita maakunnallisesti, että pystymme huolehtimaan jokaisesta jäsenestä ja kiinteistöstä. Lisäksi toivoisin, että ”Pihtiputaan mummolla” riittäisi loppuun asti auttavia käsiä ja ehtoollisen viejiä. 

Tomi Kuosmanen  

Kirjoittaja on Suomen Lähetysseuran Nepalin ja Pakistanin aluepäällikkö.