Turvallinen tila odottaa taivaassa

”Emme voi valita aikaa, jossa elämme. Voimme vain valita, mitä teemme sillä ajalla, joka meille annetaan.” J. R. R. Tolkienin teoksiin perustuvasta Taru sormusten herrasta -elokuvasta on jäänyt mieleeni tämä puhutteleva lausahdus. Joku hyökkäys oli tarinassa taas tulossa. Ylivoimainen vihollinen oli porteilla ja hobitit ynnä muut valmistautuivat pelonsekaisin tuntein toivottomalta tuntuvaan taisteluun. Hyvinhän siinä lopulta kävi. Tarinan henkilöt vain eivät sitä siinä vaiheessa tienneet.

Oli sitten kyse hengellisestä sodasta tai kulttuurisodasta, emme useinkaan haluaisi joutua taistelun tiimellykseen ja tulla vedetyksi mukaan. Kuitenkin huomaamme kristittyinä olevamme osa juuri tätä aikaa, emmekä jotain toista, josta haaveilemme Ylivoimaiselta tuntuva historia tempaa mukaansa ja jälki on usein suttuista ja sekavaa.

Vaikka olemme maailmassa, emme voi vetäytyä maailmasta. Asiat koskettavat meitä, vaikka emme haluaisi niihin koskea. Me emme vihaa maailmaa, mutta maailma vihaa meitä. Ei itsemme tähden, vaan koska Kristus on meidät valinnut.

Vastakkainasettelua tämän maailman kanssa ei voi välttää. Se on otettava tosiasiana ja hyväksyttävä. Ne, jotka sanovat, että tulee välttää jaottelua ”meihin” ja ”heihin”, eivät ymmärrä mitään ainakaan jääkiekosta. He ovat kadottaneet käsityksen siitä, kenen joukoissa seisovat ja kenelle heidän uskollisuutensa kuuluu. Kristitty voi valita paikkansa vaihtopenkillä, mutta ei katsomossa. Hän ei voi valita joukkuetta. Kristus on valinnut hänet.

Paljon on puhuttu ja kirjoitettu kristillisen yhtenäiskulttuurin murtumisesta Suomessa ja sen mukanaan tuomasta muutoksesta. Tietyssä mielessä tällaista murtumista voi pitää tervetulleena. Se pakottaa ottamaan Jeesuksen seuraamisen tosissaan ja korostaa sitä tosiasiaa, että emme kuulu tähän maailmaan. Se myös muistuttaa siitä, että kulttuurielämä ei voi olla identtinen seurakuntaelämän kanssa, vaikka kristityn tulee vaalia molempia. Kristitty myös on mukana yhteiskunnassa, mutta ei siksi, että kuvittelisi voivansa tehdä kansakunnasta seurakunnan.

Vetäytyminen pelkkään hengelliseen kuplaan ei silti ole vaihtoehto. Vetäytyminenkin on aina kannanotto, joka pakottaa miettimään, kenelle ja mille luovutamme sen tilan, josta vetäydymme. Kristinusko saa ja sen tulee näkyä ja vaikuttaa julkisessa elämässä. Sen sijaan, että vetäydymme kauhistelemaan, kuinka maailma muuttuu ja etääntyy kristinuskosta, meidän tulee pysyä kiinni Kristuksessa ja vaalia keskinäistä yhteyttä toistemme kanssa.

Edesmennyt yhdysvaltalainen Moody-kirkon pastori Warren Wiersbe on kirjoittanut hyvin: ”Meidät on kutsuttu taistelukentälle, ei leikkikentälle.” Kristittyjen tulee rohkeasti puolustaa sitä, mikä on hyvää ja oikein, vaikka välillä taistelu voi tuntua ylivoimaiselta.

”Hyvin tehty, sinä hyvä ja uskollinen palvelija”, sanoi Jeesus. Tuli voitto tai tappio, uhriutumisen sijaan tarvitaan uskollisuutta – sellaista kuin toisessa Taru sormusten herrasta -elokuvasarjan kohtauksessa: ”Jos tämä on oleva loppumme, olkoon se ikimuistettava!”

Turvallinen tila odottaa vasta taivaassa.

Pasi Turunen

Kirjoittaja on Patmos Lähetyssäätiön toiminnanjohtaja.