Te saatte lahjaksi

Vanhoillisen herätysliikkeen piiristä helluntaiseurakuntaan siirtynyt nuori mies oli ilmeisen tosissaan. Hänen ripittäytymisensä ei ollut mitään epämääräistä ”Herra tietää” -huokailua, vaan hän ojensi nuorelle pastorille paperin, pitkän listan. Arvelin siinä olevan luettelon kaikista hänen tekemisistään ja tekemättä jättämisistään.

– Siinä pitäisi olla nyt kaikki, hän vakuutti lähes uhmakkaasti valmistautuen kuulemaan tuomionsa.

Taittelin paperin sitä lukematta ja ojensin sen hänelle takaisin.

– Eiköhän Jumala ole nämä jo nähnyt, totesin asiaa sen enempää kommentoimatta.

Miehen ehdottomuudella oli kuitenkin selkeä päämäärä.

– No, sitten rukoillaan. Rukoillaan sitä Pyhää Henkeä minullekin, mies sanoi ja polvistui enempiä jahkailematta.



Nuoren miehen ehdottomuus ja määrätietoisuus saattoivat vuorostaan sielunhoitajan hämmennykseen. Polvistuin kömpelönä hänen viereensä. Lapsuuskodista perimällään ehdottomuudella hän pyrki sisälle helluntaikokemukseen, josta oli niin paljon kuullut. Arvasin, että hän oli kokenut jo monet nuorisotapahtumat jälkikokouksineen. Ja pettymyksineen. Tämä oli siis hänen viimeinen puristuksensa.

– Sinä olet kai yrittänyt tätä ennenkin? kysyin vain jotakin sanoakseni ja katkaistakseni hiljaisuuden.

– Kyllä! Kaikkeni olen yrittänyt, mies vakuutti kädet ristissä ja silmät tiukasti suljettuina.

Vaistosin yllämme leijuvan vaatimuksen, jonka hän kohtasi uhmakkaana ja minä avuttomana. Tilanteen laukaistakseni hapuilin avukseni evankeliumin armahtavia ajatuksia.

– Jospa et niin tavattomasti yrittäisi. Onhan se armokin olemassa, selitin yrittäen rimpuilla ahtaasta avarammalle.

Mies vierelläni jännittyi entisestään. Kädet puristuivat entistä tiukemmin ristiin.

– Hyvä on. Minä yritän olla yrittämättä, hän sanoi rystyset valkoisina.

Sillä kertaa kireäksi puristunut tilanne repesi vapautuneeksi nauruksi. Ehkä se oli juuri se, mitä minä ja hän, me ahtaalle ajetut, eniten tarvitsimme.



Eräänä kesänä leiriläisten olisi pitänyt olla jo nukkumassa, mutta en ollut millään raaskinut keskeyttää nuorten rukouskokousta, jonka päätteeksi joukko poikia kirmasi vielä saunarantaan. Kuuntelin hiljaista kesäyötä, kun peilityyneltä järveltä kantautui yllättäen äänenmurrostaan potevan pojan römäkkä ääni.

– Hyvin menee, mutta menköön!

Ymmärsin, että öisellä järvellä kelluva nuori hihkaisi näin itsensä irti monista ennakko-odotuksista ja vaatimuksista. Tiesin hänen tarinansa, hänen epävarmat askeleensa. Ja kaiken sen keskellä hän oli vähän aikaisemmin kokenut oman helluntainsa ja uhkui siksi elämää. Se oli kietonut syleilyynsä tuon orpouteensa unohtuneen ja murtautunut ilmoille kielilläpuhumisena ja vapautuneena kiitoksena. Ja siksi kesäyössä raikui tuo perin omintakeinen ylistys.

On totta, että joskus Pyhän Hengen täyteyden odotus on kiertynyt kireäksi vaatimukseksi. Joillekin se on riittävä syy karttaa kaikkea puhetta helluntaista. On kuitenkin kohtalokasta, jos virheet ja väärät painotukset vieraannuttavat meidät siitä lupauksesta, jonka Raamattu meille antaa: ” –– te saatte lahjaksi Pyhän Hengen ––” (Ap.t. 2:38). Ja tämä lahja odottaa edelleen vastaanottajia.


Heimo Enbuska

Kirjoittaja on Kuopion helluntaiseurakunnan johtava pastori.