Syy jäädä on teologinen

Mikä on minun syyni olla helluntailainen? Entä sinun? Näiden kysymysten äärelle johdatteli Mika Yrjölän kolumni Ristin Voitossa lokakuussa 2019.

En itse ole toisen tai kolmannen polven helluntailainen, eikä suvussani ole tietääkseni muita. Tulin lapsena uskoon. Kävin vapaakirkon kerhossa ja kirkon nuortenilloissa. Kun olin 18, Jumala puhui suoraan siitä, ettei minua ole kastettu raamatullisesti. Syyni olla helluntailainen on teologinen. Tai ainakin oli.

Vuosien aikana olen ollut mukana eri työmuodoissa, koska en ole tottunut olemaan tekemättä mitään. Toki olin suorittaja. Etsin hyväksyntääkin. Nyt ehkä olen hieman kypsempi, enkä enää suorita enkä osta rakkautta.

Usein olen todennut, että en halua olla tällaisessa liikkeessä. En jaksa, kun yhä uudelleen huomaan, että minusta tehdään tulkintoja ja muodostetaan mielipiteitä, vaikka kanssani ei ole edes keskusteltu. Selkäni takana on puhuttu pahaa, joskus aiheesta, useimmiten aiheetta. Vähimmäistoive olisi ollut, että joku, siis edes joku, olisi vaivautunut kysymään, pitääkö jokin juttu paikkansa tai vaivautunut ottamaan selvää, kuka olen.

Olen tavannut valtaa väärin käyttäviä ihmisiä. Olen kyllästynyt siihen, ettei tavalliselle jäsenelle vaivauduta vastaamaan. Suoranainen piikittely työssä on ollut liikaa. Pahan puhumista ja arvostelua ”noin luottamuksella” kuulee jatkuvasti. En halua olla tällaisessa liikkeessä. Eikä ole pakko.

Kuulun (erityis)herkkiin ihmisiin. Koen epäoikeudenmukaisuuden voimakkaasti. Loukkaannun toisten puolesta. Luonteeni mukaisesti vetäydyn tällaisesta yhteistyökuviosta. Toki olen piiloutunut vuosien aikana naamarini taakse, enkä ole päästänyt ketään lähelle. Se on ollut tapa suojautua. Nykyisin yritän ottaa asiat puheeksi, mutta jos keskustelua ei synny, vetäydyn. Vanhemmiten haluan käyttää aikaa rakentavammin, enkä koe muutoinkaan tarvetta olla mukana sellaisessa, mikä ei voimaannuta.

Miksi sitten en ole eronnut? Olen – ehkä lapsellisesti – uskonut, että voisin olla mukana kehittämässä ilmapiiriä parempaan suuntaan. Olen puhunut paljon käyttäytymisestä. Olen saarnannut ihmissuhteista. Entä nyt? Mietin toisinaan ja rukoilen, missä voisin palvella. Missä on sellaista johtamista, jossa vaivauduttaisiin tutustumaan ihmiseen eikä tehtäisi päätelmiä kuulopuheiden perusteella? Kaipaan niin ihmistä, joka olisi läsnä ja kuuntelisi aidosti. Olen toki sellaisia tavannut – kiitos heistä taivaalliselle Isälle. Ilman heitä en ehkä olisi enää helluntailainen. En vain olisi jaksanut.

Olen seurakuntani johtoryhmässä. Nautin siitä yhteistyöstä, koska se on nimenomaan yhteistyötä. Hyvä ilmapiiri, huumori ja yhteishenki auttavat olemaan mukana. Se on yksi syy olla edelleen helluntaiseurakunnan jäsen. Eräs johtoryhmämme jäsen puhuu usein armollisuudesta itseämme ja toisiamme kohtaan. Sekin auttaa.

Pidän Jumalan sanaa ylimpänä auktoriteettinani. Yrjölää lainaten minäkin ajattelen, että liike, joka korostaa Pyhän Hengen aktiivista, jokapäiväistä yliluonnollista ja luonnollista toimintaa, on minua varten. Syy jäädä on teologinen.

Eija Saarenmaa

Kirjoittaja on psykologi, teologi ja andragogi eli aikuiskasvatuksen ammattilainen.