Suuri aivojuopa

Jeesuksen vertauksessa Abraham sanoi tuonelassa rikkaalle miehelle, että tämän ja Lasaruksen välissä on syvä juopa, jota kukaan ei voi ylittää. Vaikka seurakunnissa ei ole tuonelan kuiluja ainakaan joka nurkalla, meillä on kuitenkin erottavia railoja. Yksi näistä on suuri aivojuopa, joka jakaa ihmiset sen mukaan, mikä on heidän suhteensa karismaattisuuden ja järjen sekoittamiseen.

Monessa karismaattisessa seurakunnassa aivojuovan toisella puolella ovat ne, joilla on luonnollinen viehätys järjen käyttöön ja loogiseen ajatteluun. Heidän mukaansa Jumala on luonut myös järjen, joten sitä voi ja pitää käyttää myös uskonasioissa. Toisella puolella ovat monet karismaatikot, jotka hahmottavat uskon ja järjen kuin öljyksi ja vedeksi, joita ei edes voi sekoittaa toisiinsa. Hengellinen olkoon hengellistä, maallinen maallista.

Näiden ajattelujen välisellä ei-kenenkään maalla ei ole tungosta. Toisella puolella ovat ”aivouskoiset”, ”hengettömät” ja ”kirjanoppineet”. Heitä varoitetaan siitä, että kirjain tappaa ja järjen kahleiden sotkeminen uskoon karkottaa Hengen. Toisella puolella ovat ”koheltajat” ja ”älyttömät”. Heitä ammutaan sillä, että Jumala on luonut ihmisille myös aivot, joita myös pitäisi saada käyttää.

Itse pidän tilannetta ongelmallisena. Haluan olla karismaattinen, mutta en voi mitään sille, että pääni tahtoo etsiä loogisia lainalaisuuksia myös uskon kohdalla. Kuitenkin alun perin lähestyin uskoa mysteerinä, josta on mahdollista saada tietoa vain hengellisten gurujen näyistä. Raamattua saattoi ymmärtää vain, jos David Wilkerson tai Mike Bickle kertoivat, mitä mikäkin todella tarkoittaa. Teologia tarkoitti näiden valaistumisten tottelemista. Kuitenkin älylliset kysymykset jaksoivat jäytää mieltäni.

Kun aloin opiskella teologiaa, sain jatkuvasti osuvia vastauksia kysymyksiini, jotka olivat termiitteinä kalvaneet uskoani. Jouduin silti pohtimaan, miten saisin pidettyä tutun hengellisyyden vireessä muuttuneessa tilanteessa. Olisiko siis pitänyt valita joko järki tai karismaattisuus?

En kuitenkaan tahtonut valita poteroani aivojuovan jommalta kummalta puolelta. Kaipasin syvää hengellisyyttä mutta yhtä paljon myös sitä, että voin ruopata uskon vaikeita kysymyksiä ilman pelkoa, että kaikki haihtuisi ilmaan. Toivoin voida lukea teknistä raamattukommentaaria ja mennä sen jälkeen ylistyskokoukseen vaihtamatta päätäni välillä.

Nykyisen vastakkainasettelun ongelmana on, että meillä on enemmän hävittävää kuin voitettavaa. Juureva teologia ja kokemuksellinen hengellisyys voivat yhdessä tarjota monelle paikan helluntailiikkeessä. Mukana on aina koulutetumpia nuoria, jotka eivät voi nostaa hattua ja jatkaa eteenpäin, sillä he tarvitsevat vastauksia. Samoin moni kaipaa karismaattista hengellisyyttä.

Onko meillä siis tilaa ihmisille, jotka tarvitsevat molempia? Voisi olla tarpeellista, että kukkulat saisivat sortua ja laaksot tasoittua tämän erottavan kuilun ylle.


Markus Mäenpää

Kirjoittaja on kaksosten isä, osa-aikainen pastori ja teologian jatko-opiskelija.