Sukupolvet saunan lauteilla

Uunipesästä kuului palavien koivukalikoiden rentouttava humi­na. Välillä kiuas sihahti äkäisesti, kun siihen heitettiin kipollinen vettä. Muuten rantasaunassa oli ihan hiljaista.

Elettiin 1990-lukua. Istuimme siinä lauteilla vierekkäin. Kat­selimme ikkunasta lammella uivaa telkkäpoikuetta ja lempeän kesätuulen heiluttamia koivun oksia. Kukin löylymiehistä oli vaipunut syviin ajatuksiinsa.

Meitä oli saunassa kolme sukupolvea: isäni, minä ja teini-ikäinen poikani. Isä istui lähimpänä kiuasta ja heitteli löylyä. Minä olin keskellä ja poika oli kiivennyt lauteiden toiseen reu­naan.

Yhtäkkiä minulle tuli merkillinen déjà vu -tunne; ihan kuin olisin elänyt tällaisen hetken joskus aikaisemminkin. Ja sa­massa muistin, että ollessani vielä pieni poika olin istunut juuri samalla tavalla pappani ja isäni kanssa saunan lauteilla. Silloin vanha pappani heitteli löylyä, parasta työikäänsä elävä isäni istui keskellä ja minä pikkupoikana lauteiden toisessa päässä.

Tuosta saunomisesta oli kulunut jo vuosikymmeniä. Pappaa ei enää ollut. Hän kuoli ollessani armeijassa. Ja sukupolvet olivat siirtyneet uusiin asemiin lauteilla.

Nyt myös alussa kuvatusta saunamuistosta on vierähtänyt pari vuosikymmentä. Isä poistui lopullisesti lauteilta vuonna 2007, ja minä siirryin perheemme vanhimpana löylynheittäjäksi.

Lauteilla on taas uusi järjestys. Pojastani on tullut jo nuori perheenisä, ja minä saan olla hänen suloisen pikkupoikansa pappa. Oikeasti teen vasta tuttavuutta tämän uuden roolini ja tulokkaan kanssa.

Rantasauna rakennettiin samana kesänä, kun poikani syntyi. Siinä on otettu vuosien varrella monet makoisat löylyt. Joskus lauteilla on istuttu ihan hiljaa. Toisinaan siellä on vastottu in­nokkaasti elämänkulkua pohtien ja ystävien kanssa keskustel­len.

Sauna on merkillinen paikka. Ihan kuin siellä olisi jotenkin helpompi olla alastomana myös oman elämänsä edessä ja löytää kosketusta siihen, mikä on totta ja tärkeää.

Jälleen kerran istun hiljaisen kesäsaunan lauteilla. Samalla ta­juntaani nousee ajatus, joka hätkähdyttää. Se tunkee mieleen selkeänä, varmana ja ehdottomana: minä itse olen seuraava lauteilta poistuja.

Tartun löylykippoon ja heitän vettä kiukaalle. Se sihisee sa­moin kuin 1960-luvulla oman pappani seurassa.

Ajatukseni tähyävät varovasti tulevaa. Kuluu ehkä muutamia vuosia, ja jonakin päivänä poikani on siirtynyt löylynheittäjän paikalle. Siinä hän oman poikansa kanssa muistelee minua, aiemmin elänyttä pappaa, joka koetti kirjoitella jotain lehtiinkin. Muut ihmiset ovat jo aikaa sitten unohtaneet, mutta poika muis­taa vielä.

”Kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä tunne”, sanoi Daavid psalmissaan. Sitten hän jatkoi yhtä varmasti: ”Mutta Herran armo pysyy ajasta aikaan, se on ikuinen niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä. Polvesta polveen ulot­tuu hänen uskollisuutensa.”

Hymyilen mielessäni ja heitän taas kipollisen vettä.

Leevi Launonen

Kirjoittaja on eläköitymistä opetteleva entinen Ristin Voiton päätoimittaja.