Satavuotias Suomi

Tänä vuonna juhlimme Suomen 100-vuotista historiaa. Ihmisen ikänä sata vuotta on suhteellisen pitkä aika, mutta koko ihmissuvun historiassa se tuntuu vain ohikiitävältä hetkeltä.

Yli sata vuotta on kulunut myös rakkaan herätysliikkeemme rantautumisesta silloiseen Venäjän vallan alla eläneeseen Suomeen. Tuolloin ei itsenäisyys ollut kuin joidenkin  harvojen ryhmittymien haaveena. Sitä ajoivat lähinnä Nuorsuomalainen ja Ruotsalainen puolue, jotka yhdessä vastustivat venäläistämistä ja puolustivat Suomen perustuslakia.

Mitenkähän olisi helluntaiherätyksen tulon Suomeen käynyt – Herra yksin tietää – jos esimerkiksi Juhani Ahon veli Pekka Brofelt ei olisi aluksi ollut innokas nuorsuomalainen aktivisti? Jopa niin innokas, että hänet Venäjän hallitsijan toimesta karkotettiin Ruotsiin.

Tällä ”komennuksellaan” Pekka Brofelt koki uudestisyntymisen ihmeen, ja palattuaan takaisin itsenäiseen Suomeen hän alkoi – toimittajan ja saarnaajan virkansa ohella – julistaa voimallista sanomaa Jeesuksen Kristuksen sovitustyöstä. Tiettyjen vaiheiden jälkeen Brofelt liittyi monien muiden tavoin helluntaiherätykseen. Suomen satavuotiseen historiaan liittyy siis paljon niin sanottua poliittista ja hengellistä historiaa, jotka nivoutuvat jollain salatulla tavalla yhteen.

Roomalaiskirjeen (13:1–7) ohje on erittäin ristiriitainen esimerkiksi Pekka Brofeltin kohdalla. Hän asettui julkisesti silloista esivaltaa vastaan, sai rangaistuksen ja kotiin palattuaan oli kuitenkin suureksi siunaukseksi koko Suomelle. Raamattu mainitsee myös, että ”Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra” (Jes. 55:8). No, tähän ei voi sanoa muuta kuin raikuvan aamenen.

Yleisesti ottaen satavuotiaan Suomen historiassa eri herätysliikkeet, niin luterilaisen kirkon sisäiset kuin muutkin, ovat olleet merkittävällä tavalla muokkaamassa lainsäädäntöämme ja esimerkiksi maamme sosiaalihuoltoa ja koulutusta myönteiseen ja lähimmäistä huomioivaan suuntaan.

Entäpä nyt? Ahneus, oman edun tavoittelu, ”huoleton lepo ja leivän yltäkylläisyys” ovat sumentaneet kykymme nähdä lähimmäisemme hädän ja tuskan. Ei vain aineellisen, vaan ennen kaikkea hengellisen. Puhun nyt vain oman rakkaan herätysliikkeemme keskuudessa tapahtuneesta jakautumisesta.

On aika nostaa ”kissa pöydälle” ja ravistella meitä tämän ajan fariseuksia – joihin ikävä kyllä itsekin kuulun.

Meillä on tänään, ei vai kahden kerroksen väkeä, vaan kolmen. On Helluntaikansaa, Helluntaikirkkoa ja niitä, jotka eivät välitä kuulua kumpaankaan. Ovathan vain kirjoilla jossakin helluntaiseurakunnassa.

Satavuotiaan Suomen tie tähän päivään on ollut kivikkoista ja karua kansalaissodan, puolustussodan ja monien poliittisten ristiriitojen sävyttämänä. Eikö meillä olekaan tänään syytä juhlia Jumalan suurta johdatusta ja siunausta kansakuntamme ja eri kirkko- ja seurakuntiemme kohdalla? Vai haluammeko edelleen elää jaetussa Suomessa?

Nykypäivän poliittiset jakolinjat eivät ole kovin räikeitä ja syviä, mutta hengellisessä kentässä tuntuu kuin etääntyisimme toisistamme – ja vain siksi, että haluamme olla itse aina vain oikeassa.

Tapio Kyyhkynen

Kirjoittaja on emerituspastori ja sairaalasielunhoitaja.