Saanko nojata kevyesti sinuun?

Joskus sitä kaipaa takaisin lapsuuteen. Yksi tällainen tilanne on se, kun on sairaana. Voi vain muistella kaihoten sitä, kun sai olla vanhemman hoivattavana. Kaikki velvollisuudet oli riisuttu pois, ja ainoa tehtävä oli parantua ja päästä taas läksyjen ja leikkien pariin. Toivottavasti moni on saanut kokea tällaista kohtelua lapsuudessaan.

Uskon, että aikuisetkin voivat edelleen hoivata toisiaan, kun tilanne sitä vaatii. Jotta ihmissuhde voi olla läheinen, siinä pitää pystyä olemaan heikko ja tarvitseva. Tasavertaisen ihmissuhteesta tekee se, että molemmat osapuolet kokevat sekä saavansa toisiltaan että antavansa toisilleen. Liika auttaminen passivoi ja saa pysähtymään paikalleen. Toisen ihmisen auttaminen eteenpäin on hellän hoivan ja aktivoivan kannustamisen välistä tasapainottelua.

Turvallisessa ympäristössä kasvanut lapsi turvautuu surutta läheisiin aikuisiinsa. Varttuessaan hän oppii yhä enemmän luottamaan omiin siipiinsä ja uskaltautuu laajentamaan elinpiiriään aina vain suuremmaksi. Monien vanhempien mielestä palkitsevinta onkin nähdä omien lasten kasvu vanhempiaan ”suuremmiksi” ja se, että lapset löytävät oman polkunsa – kenties ihan toisenlaisen kuin vanhemmalla itsellään.

Mutta milloin ihmisen elämässä oikein tapahtuu se käänne, että avun vastaanottaminen onkin vaikeaa? Tämä vaikeus tulee aina esille esimerkiksi vakavista sairastumisista kertovissa lehtijutuissa: kaikkein vaikeinta aikuiselle on olla toisten avun varassa. Siitä seuraa henkistä kuormaa: avuttomuuden tunnetta, lamaantumista ja huonoa omaatuntoa. Kunnes tilanteesta pääsee pois tai siihen kenties tottuu ja turtuu. Parhaassa tapauksessa avun vastaanottamisesta tulee neutraali tai jopa iloinen asia.

Auttamisessa olennaista on hoitaa juuri autetuksi tulemisen mahdollisesti herättämiä kielteisiä tunteita. Se voi olla jopa tärkeämpää kuin varsinaisen konkreettisen täsmäavun antaminen: yhtä tärkeää kuin antaa leipää nälkäiselle on opettaa hänet viljelemään viljaa. Esimerkiksi maahanmuuttajien ja mielenterveyden ongelmien kanssa kamppailevien – niin kuin ihan kaikkien – on tärkeää saada kokea, että he voivat myös olla jotenkin hyödyksi toisille. Ihmisen pitää saada uskoa itseensä ja omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa. Seurakunnilla on hyvät edellytykset toimia paikkoina, joissa ihmiset voimaantuvat toimimaan.

Luin jostakin lauseen, joka minusta kuvaa ihmissuhteiden dynamiikkaa hyvin. Siinä sanottiin, että meidän tulisi nojata kevyesti toisiamme vasten.

Ehkä tässä onkin avain tasapainoisiin ihmissuhteisiin?

Meillä on lupa nojata toiseen mutta niin, että hänkin pysyy edelleen hyvin pystyssä. Toiseen tukeutuminen on sallittua, suorastaan suotavaa. Toista ei kuitenkaan saa tukahduttaa, ei kaatumalla koko painolla hänen päälleen eikä toisaalta ryhtymällä kokoaikaiseksi kainalosauvaksi tai kuormajuhdaksi. Lopulta se on taivaan Isä, joka kantaa meitä, yhdessä eteenpäin linkkaavia matkalaisia.

Anna Lehtinen

Kirjoittaja on Aikamedian kustannustoimittaja ja pitää Annan aikaa -blogia Ristin Voiton verkkosivuilla.