Roolissa vai minuna?

”Älä tee itsestäsi numeroa. Luuletko olevasi jotakin?” Näillä sanoilla kasvatettiin suomalaislapsia vuosikymmenten ajan. Jos tätä ei sanottu ääneen, viesti välittyi katseesta: mene muualle siitä esiintymästä, riikinkukko.

Moni meistä kasvoi rooliin. ”Vaikea lapsi” on vaikea aikuinen. ”Rasavilli poika” pyrkii edelleen hakemaan huomiota kovaäänisyydellä. ”Kiltti tyttö” ansaitsee hyväksyntää muita pyyteettömästi palvelemalla. ”Hikarista” tuli professori, vaikka oikeasti hän olisi halunnut taiteilijaksi.

Internet käänsi kaiken päälaelleen, ja sekös vanhempaa sukupolvea (johon minäkin taidan jo kuulua) kummeksuttaa. Tämä aikakausi huutaa: ”Tee itsestäsi numero! Päätä mitä ja kuka olet ja pysy siinä, paitsi että ole huomenna enemmän kuin tänään. Varasta huomio!”

Kaikesta voi nykyään tehdä julkista. Videoblogin aiheeksi kelpaa kananmunan paistaminen siinä missä päivän asu. Muista myös ottaa selfie kaikissa sellaisissa paikoissa, jotka kuvastavat sitä, millainen olet päättänyt olla. Mene naimisiin kameroiden edessä ja katso,  montako jakoa tai tykkäystä saat. Imagen toimituspäällikön Joanna Palménin mielestä (kolumni 6.9.2016) tässä ei ole kyse sen kummoisemmasta kuin siitä, että entisaikaan kokoonnuttiin lomamatkadiojen äärelle ja jaettiin kokemuksia. Ehkäpä ei.

Periaatteessa elämme erilaisuuden ja persoonallisuuden kulta-aikaa. Bloggaajat ovat keskenään erilaisia, joten ei voi väittää, etteikö ihmisen persoona tulisi jollakin lailla esille myös nykyisenä verkkoaikakautena. Aitouden sanotaan myös olevan sosiaalisessa mediassa suosittujen hahmojen valttikortti. Ihmiset ovat herkkiä tunnistamaan, milloin joku esittää jotakin muuta kuin on.

Mutta jos minua katsotaan, enkö siinäkin saa aina jonkinlaisen roolin?

RV 37:n pääuutisessa huomioni varasti vloggaaja Amos Soivion viimeinen repliikki: ”Vanhimmistovelikelpoinen tubettaja ei käy. Pitää olla tiettyä rosoisuutta.” Toisen keskustelun aihe on, eikö vanhimmistoveljessä muka saisi olla rosoisuutta? Tähän kolumniin sopiva kysymys on puolestaan se, että ilmeisesti jos aiot pärjätä sosiaalisen median kyllästämässä maailmassa, ihan kiva, tavallinen tai keskiverto ei riitä. On oltava jotakin läkähdyttävän hauskaa, erityisen outoa, kaikkia kohahduttavaa, syvälle mieleen painuvaa. Koukuttavaa. On ehdottomasti oltava ”jotakin” – sitä, mitä entisaikojen suomalainen kasvatus niin voimalla vastusti.

Välillä näyttää siltä, että olemme vain siirtyneet rooleista toisenlaisiin rooleihin. Ennen pelättiin, että minuun kiinnitettäisiin huomiota, nyt pelätään sitä, että kukaan ei huomaakaan.

En vastusta nuorten tai vanhempienkaan videoblogiharrastusta. Pienen paikkakunnan kasvattina ja pienen herätysliikkeen jäsenenä näen sosiaalisten ympyröiden laajenemisen internetin avulla vain hyvänä asiana. Mutta toivoisin jokaiselle nähdyksi tulemisen kokemusta sellaisena kuin olemme: ”Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani” (Ps. 139:16). En luule olevani jotakin. Tiedän, kuka olen.


Anna Lehtinen

Kirjoittaja on Ristin Voiton toimittaja.


40/201

Helluntaiseurakuntien jäsenkehityksessä pientä virkistymistä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja