Odota vielä hetki

Lasten pitkäperjantai ei sijoitu pääsiäiseen. Se on jouluaatto. Jouluaatto on maailman pisin päivä, joka kulkee hitaasti kuin mateleva VR:n Intercity Pasilan rakennustyömaata ohittaessaan.

Aamulla on herätty silmät jännityksestä pyöreinä – tänään saadaan lahjoja! Hotkaistun aamupalan ja kiireellä pukemisen jälkeen kysytään ensimmäisen kerran: ”Koska saadaan avata lahjat?” Vanhempien kryptiset vastaukset joulupukin aikataulusta tai mummon saapumisesta eivät auta yhtään.

Tätä päivää on odotettu ja paineita ladattu ainakin 22 päivää – siitä asti, kun Prismasta haettiin joulukalenteri puoleen hintaan. Ja tänään, kun se viimeinen, iso luukku on vihdoinkin avattu, pitää vielä mukamas siivota ja laittaa ruokaa.

Niin tunnit matelevat. Aikuisilla on yhtä ja toista tehtävää ja näprättävää. Ulkoilukaan ei auta, etenkin kun maassa on lunta vähemmän kuin juhannuksena konferenssissa. Joulurauhan julistus televisiosta tuo vähän toivoa, että ehkä tänään kuitenkin jotakin tapahtuu, mutta äidin viittaukset rauhanrikkojien saamaan tuomioon vie senkin pienen lohdun.

Kun sitten piinaavan päivän päätteeksi laatikot on saatu uunista, väki saatu syötettyä ja vihdoin päästy sohville sulattelemaan kinkkua ja riisipuuroa, tulee vielä viimeinen isku vasten lasten kasvoja: ”Nyt sitten luetaan jouluevankeliumi.” Tässä vaiheessa jokainen itsesuojeluvaistolla varustettu lukutaitoinen lapsi tarjoutuu esittelemään pikalukutaitojaan kerääntyneelle suvulle. Ja vasta sitten…

Lasten into jouluaattoa kohtaan on ehkä vanhempien kohdalla verrattavissa uuden vuoden odottamiseen. Tunne siitä, että saa aloittaa uuden kalenterin, puhtaan sivun elämässään, jossa pyyhitään entisen vuoden traumat ja häpeät, epäonnistumiset ja virheet, tuntuu houkuttelevalta. Uuteen vuoteen liittyy lupauksia: tänä vuonna kuntoilen, laihdutan, muutan, olen kiltti… jotka sitten helmikuun taitteessa alkavat väsyttää.

Israelin kansalle odottaminen oli tuttua. Satojen vuosien aikana lausutut ennustukset Messiaasta ja samalla olosuhteiden vaikeutuminen olivat nostaneet odottamisen ilmapiirin korkealle. Roomalaisten valta, tyrannimainen johtaja ja nyt vielä verotuksen alkaminen, sekä aika ajoin toivoa nostattaneet kapinaliikkeet omine messioineen, olivat räikeässä ristiriidassa lupausten kanssa. Odotusta oli – ja sitä oli jatkunut pitkään!

Kun vastaus sitten tuli, sitä ei kuitenkaan moni huomannut: muutamat hupsut paimenet, jotkut ulkomaalaiset tiedemiehet ja lähisuku, joskin sielläkin taisi epäilijöitä riittää.

Ja sitten olivat Simeon ja Hanna. Kaksi ihmistä, jotka olivat oikeassa paikassa oikeaan aikaan oikealla asenteella. Simeon tuli Hengen johdatuksesta temppeliin oikeaan aikaan, Hanna harvemmin edes lähti sieltä. He eivät olleet antaneet kyynisyydelle tilaa ja olivat kerta toisensa jälkeen voittaneet pettymyksensä ja antaneet uudestaan tilaa odotukselle.

Ja nyt, kun köyhä perhe kantaa vuosisatojen lupausta heidän ohitseen, he tunnistavat odotuksensa kohteen – Messias oli saapunut, kansojen toivo oli temppelissä. Temppeli oli täynnä ”ammattilaisia”, mutta Hanna ja Simeon tunnistivat vastauksen. Ja kertoivat siitä eteenpäin.

Tänä jouluna meillä on etuoikeus kertoa maailmalle, että odotus on palkittu: rauhanruhtinas on jo tullut!

Mika Yrjölä

Kirjoittaja on Helsingin Saalem-seurakunnan johtaja.