Neljä tapaa olla surkea auttaja

1) Syyllistäminen. ”Miksi sinä noin teit? Etkö olisi voinut toimia

näin? Järkikin jo sanoo, ettei tuosta mitään ollut tulossakaan.”

Syyllistäminen on sitä kuuluisaa veitsen kääntämistä haavassa. Syyllistäjä ei näe omia heikkouksiaan vaan asettuu lähimmäisensä yläpuolelle osoittelemaan tämän tekemiä virheitä. Pahimmillaan syyllistäjä paljastaa, ettei alun alkaenkaan uskonut läheiseensä.

Auttaako syyllistäjä? Ei, sillä syyllistäjä musertaa autettavan

itsetunnon. Kun on jo niin pahasti mokannut, ei enää hyödytä

yrittää edes korjata mitään. Sama kun antaa vain asioiden mennä entistä huonompaan suuntaan. Syyllistämisen jälkeen on aina vain vaikeampaa saada ihmistä ottamaan apua vastaan.

2) Uhrautuminen. ”Annapas kun minä autan. Noin, nyt se on valmis. Ole hyvä! Kyllä on raskasta, kun pitää aina kaikki hoitaa.”

Uhrautuminen alkaa yleensä siitä, että mielessään jo kantaa toisen ihmisen tilannetta ja tuntee pakottavaa tarvetta tehdä jotakin. Uhrautuja ei tunnista omia rajojaan.

Auttaako uhrautuja? Ei, sillä uhrautumisesta on vain yhden kirjaimen kokoinen matka uhriutumiseen, jossa autettavan hartioilla onkin yhtäkkiä alkuperäisen taakan lisäksi sekin, että lähimmäinen joutuu hänen puolestaan näkemään vaivaa. Toisen puolesta toimiminen myös passivoi häntä.

3) Ylihengellistäminen. ”Ei muuta kun lumpiot lattiaan. Olen joka ilta rukoillut puolestasi. Tällä kaikella on jokin tarkoitus.”

Ylihengellistäjä haluaa (usein oman epämukavuudentunteensa vuoksi) painaa toisen ihmisen pahan olon ja vaikeudet näkymättömiin. Auttamisen piilotettuna motiivina voi olla myös itsensä nostaminen hengellisesti toisen yläpuolelle.

Auttaako ylihengellistäjä? Ei, sillä hän ei kohtaa lähimmäisensä tunteita sellaisina kuin ne ovat. Toistelemamme hengelliset fraasit ovat myös usein teologisesti kyseenalaisia, koska ne on siirretty eri yhteyteen kuin mihin ne oli alun perin tarkoitettu. Ylihengellistäjä saa myös lähimmäisensä todennäköisesti tuntemaan itsensä riittämättömäksi.

4) Ohittaminen. ”Kukahan tuolla ojassa makaa? No, kyllä kai hän jotakin apua saa. Toisaalta voisin antaa hänelle tästä euron.”

Ohittaminen voi olla kokonaan ohitse kävelemistä tai sitä, että ohittaa autettavan tarpeet itselleen helpolla ratkaisulla.

Auttaako ohittaja? Ei. Kokonaan ohi käveleminen on kaikkein pahinta. Ensiapukurssilla neuvotaan, että jos jokin näkemämme tilanne jää vaivaamaan, kannattaa aina palata takaisin kysymään, tarvitaanko apua. ”Ohi auttaminen” puolestaan on inhimillistä. Aina voi kysyä toiselta niin kuin Jeesus kysyi lähimmäiseltään: Miten haluat minun auttavan sinua?

Auttaminen on vaikeaa. Fraasien keksiminen tähän kolumniin ei ollut ollenkaan tuskan takana. Ihan varmasti olen käyttänyt niitä kaikkia. On raastavaa tulla toimeen sen kanssa, että toisella ihmisellä on asiat pielessä tai paha olla (ja minä se tässä vain porskutan). Miksi elämä on niin epäreilua? Riittääkö se, mitä teen? Voinko olla vain hiljaa, kun toinen kertoo huolistaan?

Toisaalta jos lähestyy auttamista käytännössä, se ei ehkä enää olekaan niin vaikeaa. Auttaa voi hyvin pienilläkin tavoilla. Auttamista on sekin, että ohjaa toisen eteenpäin sellaisen ihmisen tai tahon luo, joka pystyy häntä auttamaan. On parempi yrittää auttaa vaikka kömpelöstikin tai ”väärin” kuin olla tekemättä mitään.

Anna Lehtinen

Kirjoittaja on Aikamedian kustannustoimittaja.