Muistin tyhjentyessä

Se alkoi viattomasti. Ensin oli hassuja viitteitä siihen, ettei kaikki enää ollut kuin ennen. Retkellä tai maalla ollessa tämä omainen halusi tulla kaikkeen mukaan: jokaiseen saunomiseen, uimiseen – vähintäänkin yleisöksi –, lasten satuhetkeen, lautapelin seuraajaksi.

 

Sitten tapahtui se. Vitsailimme, minkä ikäinen kukin iäkäs sukulainen oli. Tämä omainen oli vuosikymmenen Suomi-neitoa nuorempi. Aiemmin Suomen itsenäistymisvuosi olisi  tipahtanut kuin apteekin hyllyltä. Nyt silmät olivat tyhjät. Niihin ei ilmestynyt edes hätäännystä: ”Miten en tätä muista? Tietenkin tuhat yhdeksänsataaseitsemäntoista.” Vastausta ei tullut. Huomaamatta olimme siirtyneet muistamattomuuden uuteen vaiheeseen.

 

Oma-aloitteisuus oli jo alkanut vähentyä ja mielensäpahoittamiset lisääntyä. Sitten kotona ja arjessa selviämiseen alettiin tarvita omaisten rinkiä ja yhä enemmän kunnan apua.

 

Aiemmin olimme seuranneet toisen iäkkään sukulaisen muistin hapertumista, ja siitä oli irronnut paljon hauskuuttakin. Nauru oli yhteinen selviytymiskeino, helpottava pakopaikka. Kun muistisairas täti täysin vakavissaan kysyi 1980-luvulla syntyneeltä nuorelta, oliko tämä ollut sodassa, purskahdimme jälkikäteen nauruun. Kun täti piti nelikymppistä sukulaismiestä nuoruudenihastuksenaan, nauroimme katketaksemme.

 

Nyt kun oma läheinen on osin ulottumattomissa, pyrin joka tapaamisessa tuomaan esiin asioita, jotka vielä löytyvät ja tuottavat iloa.

 

Joku on kuvannut muistisairauden etenemistä kirjahyllyvertauksella. Ensin hyllystä romahtavat pois uusimmat kirjat. Tämän ja viime vuoden teokset lähtivät äkkiä, ja hyvin pian seurasivat myös edelliset vuosikymmenet. Lopussa on karu maisema: pelkkä hyllyn ranka, ei yhtään nidettä eikä sidettä.

 

Vielä vanhuksella on paljon iloa kauniista maisemista, pienistä lapsista ja nuoruuden lauluista. Runoja ja laulun sanoja on kirjahyllyssä vielä valtava määrä alkaen 1930-luvun pyhäkoululauluista. Poimin niitä hänen kanssaan esiin, kun laulamme ja juttelemme.

 

Me omaisten ringissä emme voi kyllin kiittää kunnan päivätoimintaa. Kerran meillä oli treffit, kun vanhukset tuotiin tuohon paikkaan. Astuin autosta pihalle ottamaan heitä vastaan. Ovella oli myös kaksi päivätoiminnan ohjaajaa.

 

Kun ovi avautui, istuivat ikäihmiset kuin linnut orrella korkeassa pikkubussissa, aivan hiljaa ja liikkumattomina. Nuori kuljettaja alkoi auttaa heitä yksi kerrallaan ulos. Alhaalla jäisessä pihassa vastaanottajana oli ohjaaja – ja syli. Jokainen tulija otettiin hymyn ja halauksen kera vastaan. Ja jokaisen saapujan kasvot sulivat hymyyn ja hyvään huomeneen ja kädet avautuivat halaukseen.

 

Muistisairas menettää paljon persoonastaan, kun muisti viedään pala palalta, kirja kirjalta. Mutta läheisyyden ja kosketuksen merkitys säilyvät. Ja kun aloittaa ”Tule Jeesus ja siunaa lastas”, on vielä voinut olla aivan varma, että sanat tulevat sieltä, kirkkaasti ja heleästi.

 

 

Kristiina Kunnas

 

Kirjoittaja on KD-lehden päätoimittaja.