Minun Raamattuni

Lokakuussa alkaa reformaation merkkivuosi, jonka viettämiseen meillä on kansakuntanakin aihetta. Uskonpuhdistuksen seurauksena saimme aapisen ja lukutaidon; aiheuttipa reformaatiosta vauhtia saanut kansankielisyyden edistäminen osaltaan myös Suomi-nimisen kansallisvaltiomme syntymisen.

Mielestäni reformaation suurin lahja kansallemme on kuitenkin Mikael Agricolan suomentama Uusi testamentti! Mikä etuoikeus onkaan saada lukea Jumalan sanaa omalla kielellään. Ei ihme, että Raamatusta on tullut monille elämän tärkein kirja.

Oma raamattunäkemykseni perustuu oivallukseen, jonka sain joskus 1980-luvulla  kokousilmoitusta tehdessäni. Pöytälaatikossani oli silloin kolme leveäkärkistä tussikynää –  vihreä, sininen ja punainen – sekä kapeakärkinen sininen. Tein niillä ilmoituksia pantavaksi kirkon ulkopuolella olevalle ilmoitustaululle. Niitä tekstatessani vaihdoin välillä kynää käyttäen hyväkseni niiden erilaisia ominaisuuksia. Siten ilmoituksiin tuli vivahteikkuutta ja sain tekstin näyttämään sellaiselta kuin halusin.

Mutta oivallus, se meni näin: Näiden kokousilmoitusten tekijä olen minä, sillä kynä ei voi niitä itsestään kirjoittaa, mutta kynä antaa tekstiin oman sävynsä. Tussien ominaisuudet rajoittuvat väriin ja kärjen leveyteen, mutta taitava tekstaaja saa niistä paljon irti. Kynää valitessaan hän katsoo tarkoin, millaisen tussin käteensä ottaa. Sen, jonka ominaisuudet tuottavat halutun jäljen.

Raamatun tekijä ja aikaansaaja on Jumala, sillä yksikään ihminen ei voi Jumalan sanaa itsestään kirjoittaa. Siihen tarvittiin Jumalan Hengen ohjaus. Mutta kuten tussikynät antoivat minun tekemiini ilmoituksiin oman sävynsä, samoin Raamatun kirjoittajat antoivat Jumalan ilmoitukseen omansa. Heitä valitessaan Jumala katsoi tarkoin, millaiset ihmiskynät käteensä ottaa. Ne, joiden persoonalliset ominaisuudet tuottaisivat halutun jäljen.

Tämä on minun raamattunäkemykseni. Uskon Raamatun olevan juuri sellainen kuin Jumala haluaakin, sillä hän on sen Hengellään innoittanut. Mutta hän ei ottanut ihmistä mukaan olemaan vain persoonaton putki, jonka kautta sanat pudoteltiin. Päinvastoin hän halusi kirjoittajat mukaan prosessiin ja heidän persoonallisten sävyjensä tulevan osaksi Jumalan sanaa. Niinpä Hengen innoittamat ihmiset kirjoittivat omalla tyylillään ja omalta kielen osaamisen tasoltaan. Jos Jumala olisi vain sanellut Raamatun, voisi kuvitella sen olevan kirjoittajasta riippumatta kielelliseltä tasoltaan yhteismitallista. Mutta näin ei ole.

Kaikkivaltias Jumala kykeni valitsemaan juuri oikeat ihmiset kirjoittamaan Raamatusta sellaisen kuin pitikin. He olivat kyniä hänen kädessään, mutta he olivat sitä persoonallaan, eivät automaattikirjoittajina. Raamattu ei ole ”pelkkää” Jumalan sanaa, se on ihmisten elämän ja kokemusten läpi kulkevaa Jumalan sanaa, johon kirjoittajat ovat jättäneet oman jälkensä. Siksi Raamatussa kuuluu Jumalan äänen lisäksi niin vahvasti myös ihmisen ääni!


Tapio Lohikko

Kirjoittaja on Tampereen baptistiseurakunnan pastori.