Lavakulttuurin kulisseissa 

Maailmasta ei löydy täydellisiä ihmisiä eikä täydellisiä yhteisöjä. Virheitä tulee ilmi myös kristillisissä yhteisöissä, joissa kompastelut näyttävät toisinaan erityisen räikeiltä kristinuskon korkeiden moraalisten standardien takia.

Joskus vinoumien syy piilee syvemmällä rakenteissa. Esimerkiksi evankelioivaan herätyskristillisyyteen ja siten helluntailaisuuteenkin perinteisesti liittyvä lavakulttuuri tekee esiintyjien osasta haavoittuvan. Lavalla ei haluta nähdä ensisijaisesti erehtyneitä ja heikkoja ihmisiä, jotka kamppailevat kiusausten kanssa. 

Baptistien arabiankielisen teologisen seminaarin sivuilla julkaistussa blogissaan Wissam Nasrallah sanoo, että lavakulttuurin tuoma siloitellun pinnan paine vetää johtajat helposti kaksoiselämään ja kätkettyihin synteihin. Ilmiön syyksi hän näkee kulttuurin, joka nostaa karisman luonteen edelle ja tulosten tuottamisen vastuuvelvollisuuden yläpuolelle. Näin jalustalle laitetuilta ryövätään haavoittuvuuden lahja. 

Lavakulttuurissa perusasetelmana on parrasvaloihin tuotu pieni joukko esiintyjiä, joita iso joukko seuraa. Kun tietyt nimet saavat paljon huomiota, tavalliset uskovat jäävät helposti penkintäyttäjien rooliin. 

Iso joukko on kasvoton ja korostaa yksinäisten yksinäisyyttä, joten jos uskovalta puuttuu vaikkapa pienryhmien tai palvelutehtävien tuoma tuki ja yhteyden kokemus, pelkkä lavalle katsominen ei tarjoa kunnon kasvualustaa. 

Lavakulttuuri yksinään ei takaa sitä, että uskon perusasiat ovat varmasti selviä jokaiselle ja usko pääsee kasvamaan. Sen huonoihin puoliin kuuluu sekin, ettei kukaan välttämättä näe tai välitä, kun laumasta katoaa lampaita.