Laupias britannialainen

Eräs nainen oli matkalla Avakasin kanjonilta Agios Georgiosin kylään, kun helle yllätti hänet. Aurinko vei häneltä viimeisenkin halun kävellä ja pieksi hänen kalpeaa pohjoismaista nahkaansa. Samaa tietä sattui tulemaan eläkeläispariskunta ilmastoidulla vuokra-autollaan, mutta naisen nähdessään he väistivät ja menivät ohi. Samoin tekivät muut paikalle osuneet turistit: kun he näkivät naisen, he painoivat kaasua.

Mutta sitten tuli samaa tietä muuan britannialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki naisen raahustamassa ylämäkeä, hänen tuli tätä sääli. Hän meni naisen luo, kehotti nousemaan maasturinsa kyytiin ja vei nopeusrajoituksista häiriintymättä bussipysäkille.
Kuka näistä ohikulkijoista oli riutuneen naisen lähimmäinen?
Se, jolla oli eniten tatuointeja.

Kohtaaminen tapahtui Kyproksella, ja oikeastaan miehiä oli kaksi, kuski ja hänen ystävänsä. Edellinen asui maassa vakituisesti, kun taas jälkimmäinen oli minun laillani lomalla.

En ollut sairas vaan pelkästään väsynyt, joten olisin voinut kieltäytyä kyydistä. Jostain syystä en kuitenkaan epäröinyt hetkeäkään, vaikka tilanteessa oli kaikki klassisen kauhutarinan ainekset: syrjäinen tie, yksinäinen nainen ja kaksi päästä varpaisiin asti tatuoitua miestä, jotka takuulla juoksisivat kovempaa kuin minä. Tai no, molemmilla oli kyllä tatuointeja, mutta vain kuskilla kirjaimellisesti päästä varpaisiin. Kuvia oli jopa sisäreisissä (tiedän, koska hän oli pukeutunut pelkkiin uimahousuihin). Painoin mieleeni korvan takana olevan tekstin, ”We’re all doing time”, jonka arvelin viittaavan vankilaan.

Kuoppaisella tiellä pomppiessani yritin olla paitsi lyömättä päätäni kattoon myös nauramatta ääneen, kun ajattelin, millaisen ”eläkeläisparin” olin saanut vastauksena rukouksiini. Miehet puhuivat keskenään englannin murretta, joka oli niin käsittämätöntä, että he olisivat voineet tietämättäni keskustella vaikka ruumiini paloittelemisesta. Tällä kertaa kuuntelin kuitenkin vaistoani, joka puhui vahvasti sen puolesta, että miehiin voi luottaa.

En nyt sano, että hei kaikki naiset, turvautukaa linnakundin näköisiin miehiin. Sen kuitenkin sanon, että ulkonäkö pettää.

Maailma on paha, sitä ei kai kukaan voi kiistää. Me kristityt tunnumme kuitenkin kiintyneen tähän ajatukseen vähän liikaa. Onhan maailma myös hyvä – miksi muuten pahuus yhä jaksaisi yllättää? Jumalan hyvyys puskee esiin odottamattomista paikoista kuin voikukka asvaltin läpi.

Kamalinta on antautua kokonaan pelon valtaan. Sellainen murtaa mielen, ja pahimmillaan ihminen muuttuu itse vaaralliseksi. Eräs tuttuni kertoi istuneensa vankilassa väkivaltarikoksista, koska oli niin peloissaan, että löi aina ensin.

Suomeen palattuani googletin kuskin korvan taakse tatuoidun tekstin. Kävi ilmi, että se viittaa Bo Lozoffin kirjaan, jossa opetetaan eri uskontoperinteistä nousevia henkisiä harjoituksia vangeille.

Olin ollut puoliksi oikeassa; todennäköisesti kuski oli ollut vankilassa, mutta lisäksi hän oli jonkin sortin uskovainen. Ei ehkä niin kuin me sen ymmärrämme, mutta lähimmäinen yhtä kaikki.


Säde  Loponen

Kirjoittaja on Ristin Voiton toimittaja.