Kulttuurisodat ja pyhyyden vastaisku

Aina kun seurakuntakulttuuriin ladataan tuoreempi päivitys, en voi olla hihkumatta hiljaa itsekseni. Jokaisella saa ja pitää olla omat mieltymyksensä, mutta mitä ymmärrettävämpää seurakunnan touhu on oven ohi käveleville ihmisille, sitä enemmän on mahdollista saada perusviestimme perille sen kuuleville. Tämän takia on perusteltua pitää pientä meteliä aiheen puolesta. Kuitenkin olen alkanut hahmottaa toista tämän kanssa päällekkäistä keskustelua: sitä, onko pyhyys vielä tarpeellista – ja jos on, mitä se on.

Kulttuurikädenväännön ihannetapauksissa perusteologia saa olla rauhassa ja taistelu käydään laulujen mollisointujen prosenttiosuuksista ja ehtoollisjumalanpalveluksen pukumuodista. Kuitenkin ajoittain uudistamista puoltavien haaste on, että lakaistessamme 1950-lukua pois seurakunnista on helppo pyyhkiä kynnyksen yli myös pyhityksen ja parannuksenteon ihanteet. Pyhityshämmennys on ymmärrettävä sivuoire. Voi olla vaikea ottaa vakavasti toisen uskonelämää, jos on juurtunut ajatukseen, että kelpo kristitty sanoo rehdisti ”rauhaa” mutta ei värjää tukkaansa tai osaa somekieltä. Samoin nuorempien vastareaktio on ymmärrettävä: jos pyhityksen mittarina pidetään hiustyylin kosherpitoisuutta, mustaa vyötä kaanaan kielessä tai etupenkissä istumista selkä suorassa, on helppo toivottaa koko pyhyysperiaate tunkiolle Hengellisen laulukirjan ja Vian levyjen seuraan.

Vaikka mieltymyksiä on monenlaisia, meillä ei kuitenkaan ole oikeutta keksiä kristinuskoa uudelleen. Pyhitys on kiinteä osa kristillistä elämää. Lähtökohtaisesti se tarkoittaa, että Jumala päättää oikean ja väärän, ja tämä asia ei ole auki demokratialle vaan seuraamiselle. Velvollisuus seurata Raamatun ohjeita ja vaikka kristillistä seksuaalietiikkaa eivät ole 1960-luvun keksintöä.

Kaikkien osapuolten on tervettä muistaa, että pyhyys ei tarkoita samaa kuin kovuus. Uskon perusta on siinä, että rakastava Jumala tuli itse Pojassaan kuolemaan puolestamme. Tämä Jumala rakastaa keskeneräisiä ihmisiä heidän rämpimisissään. Edes Paavali ei jättänyt koko Korintin seurakuntaa Saatanan haltuun, vaikka väellä oli kriittisiä pyhityskriisejä.

Mitä avoimempia tahdomme olla ihmisille, sitä enemmän meidän pitää sietää keskeneräisyyttä. Tämä ei silti tarkoita, että meidän pitäisi tiputtaa standardejamme, jotta taivas olisi helpommin tavoitettavissa. Uskonelämän tarkoitus on muuttaa meidät, antaa meille haasteita ja kasvattaa meitä. Kristinusko ei ole pikaruoka vaan kestävyysjuoksua. Siinä keskeistä on kääntyä pois kiusauksista, takertua Jumalaan, elää kompromissitonta elämää Jumalan kanssa ja valita oikein ihmissuhteissa.

Tällaisen pyhityksen tarkoitus on kasvattaa hengellisiä lihaksia, mutta ei siksi, että niillä voisi mätkiä toisinajattelijoita tai niitä voisi öljytä peilin edessä. Ne ovat siksi, että jaksaisimme kantaa toistemme kuormia ja keskeneräisyyttä.

Markus Mäenpää

Kirjoittaja on kaksosten isä ja teologi.