Kerran helluntailainen, aina helluntailainen

Kun syntyi helluntailaiseen perheeseen 1960-luvun alkuvuosina, omaksi hengelliseksi kodiksi tuli luonnollisesti helluntailaisuus. Olin varhaisnuori, kun kotiseurakunnassani Helsingissä vieraili Osmo Haavisto. Hän on hieno mutta kiistelty hengellinen opettaja, originelli persoona. Hänestä tuli minulle tärkeä vaikuttaja. Hän vakuutti minut Pyhän Hengen todellisuudesta. Sain myös kokea sellaisen Pyhän Hengen ilmestymisen, että sen vaikutus jäi pysyväksi ja välttämättömäksi.

Kaikille ei käynyt yhtä hyvin. Tällä herkällä alueella, josta käytettiin silloin 1970-luvulla termejä ”Pyhällä Hengellä täyttyminen” tai ”Pyhän Hengen lahjat”, tehtiin ilmeisesti paljon hengellistä väkivaltaa tai oltiin muuten varomattomia tai taitamattomia. Monen sen aikaisen uskovan nuoren olen kuullut haavoittuneen. ”Kiitä nopeammin” on surullinen lause. Sen sisällön ymmärtävät ne, joiden odotusta Pyhän Hengen täyteydestä ja kielillä puhumisesta pyrittiin jouduttamaan omalla nopealla kiitospajatuksella.

Tämä on intiimi ja haavoittava asia. Herätysliike korosti Pyhän Hengen merkitystä, ja osa sen toimijoista syyllistyi tahtoen tai tahtomattaan vakavaan eriarvoistamiseen. Tiedän joidenkin uskovien pitkään epäilleen jopa omaa taivaskelpoisuuttaan siksi, ettei heidän kohdalleen ollut osunut kielilläpuhumisen armolahja, ”oma rukouskieli”.

Minua haavoittivat omat lankeemukseni, ei yhteisö, jonka jäsen olin. Ajattelen, että jokaisessa ihmisjoukossa – ei vain helluntailaisessa – on puutteensa, laiminlyöntinsä, lankeemuksensa ja syntinsä. Tämä ei silti oikeuta yhtäkään hengellistä yhteisöä, tai yksilöäkään, jättämään tekemästä parannusta ja pyrkimästä parempaan.

Tiedän, ettei ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolen, sen verran läheltä on toisia puolia tullut katsotuksi. Kerran helluntailainen, aina helluntailainen. Samalla olen osa Jumalan suurta lapsijoukkoa, jota yhdistää sovitustyö, ei -laisuus tai -läisyys.

Miksi Pyhä Henki sitten on niin tärkeä? Ajattelen, että juuri hän ollessaan minussa tekee elämäni elämisen arvoiseksi. Mitä sain vastaanottaa nuorena tyttönä, pysyy ja kantaa minut viimeiselle puomille. Paavo Ruotsalainen sanoi joutuvansa Taivaan puomille yksin. Ei se ihan niin ole!

Lähipiirissä ja ystävillä on hankalia vastoinkäymisiä, taisteluita henkeä uhkaavien tai parantumattomien sairauksien kanssa, epäonnistumisia ja menetyksiä. Ne murehduttavat minuakin syvästi ja romahduttaisivat uskoni ja toivoni, ellei minulla olisi tätä vahvistusta. ”Te saatte Puolustajan; minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta.” Näin sanoo Jeesus Johanneksen evankeliumissa (15:26).

Almanakkani välissä kulkee muistolause. Se löytyi Helsingin Saalemin pitkäaikaisen vanhimmiston jäsenen, varatuomari Veikko Klemetin (1927–2015), kuolinilmoituksesta. Se sopi oikeuden ja lain palvelijalle, mutta myös minulle ja sinulle, armon kansalaisille. ”Minulla on taivaassa todistaja, hän on minun puolustajani korkeudessa” (Job 16:19).

Kristiina Kunnas

Kirjoittaja on Kristillisdemokraattien KD-lehden päätoimittaja.