Isänmaallisuuteen kuuluu lähimmäisyys

Äitienpäivän Helsingin Sanomat pohti laajassa artikkelissaan suomalaisen kristikunnan ja poliittisen kentän suhdetta nationalismiin. Monessa kohtaa mutkat oli vedetty suoriksi, ja jutussa oli leivottu kirkon herätysliikkeiden ja vapaiden suuntien kristityistä, erityisesti meistä helluntailaisista, osa suomalaista nationalistista liikettä. Isänmaallisuus on edellä mainituissa piireissä varmaan kunniassaan, mutta äärimielinen nationalismi ei. Nationalismi alleviivaa kansalleen erityislaatuista, ominaista identiteettiä, jonka ylläpitäminen varjelee sen vapautta. ”Meihin ja muihin” jakava aate voi kuitenkin olla äärimmilleen vietynä kasvualusta niin muukalaisvihalle kuin kansalliskiihkolle. Ihmiskunnan hirmuteot, rotuteoriat ja kansanmurhat kumpuavat äärinationalismin vastakkainasettelusta ”me” ja ”muut”.

Nationalismissa voidaan käyttää hyväksi ihmisen uskonnollisia käsityksiä ja tunteita vetoamalla uskonnolliseen auktoriteettiin. Siksi kirkot ovat välillä sotkeutuneet vallanpitäjien verkkoihin asettumalla siunaamaan hämäriä poliittisia tarkoitusperiä. Apartheidin aikana eräissä eteläafrikkalaisissa kirkoissa onnistuttiin löytämään raamatunjakeita tukemaan rotuerottelua jopa tuonpuoleisessa tyyliin ”minun isäni kodissa on monta huonetta”! Nationalismin ”me kontra muut” -ajattelu saa kuitenkin kyytiä kristinuskon ytimessä olevalta lähimmäisyydeltä. Pohjimmiltaan kaikki ihmiset ovat Jumalan luomia, lähimmäisiä, ja kaikki kansat ovat ”meitä”. Lähimmäisyysajattelu on hyvä mittakeppi pohdittaessa, onko uskonkäsityksiin vetoaminen väärin vai oikein, onko se yhtäpitävää Jeesuksen persoonan ja opetusten kanssa.

Lähimmäisyyden läpivalaisema kansallistunne on patriotismia eli isänmaallisuutta, ei nationalismia. Jos isänmaallisuus määritellään sellaiseksi rakkaudeksi omaan kieleen, kulttuuriin, asuinpaikkaan ja elämäntapaan, joka ei kuitenkaan sulje pois toisia, niin patriotismia, isänmaallisuutta, on vaikea valjastaa pahan palvelukseen.

Lähimmäisyys on avoin vuorovaikutukselle. Otamme sitä hyvää, mikä meillä on, ja tarjoamme sitä avuksi muille. Evankeliumin muuttava sanoma on siinä päällimmäisenä. Lähetystyö tai evankeliointi ei onnistu, jos emme näe toisia samaan armoon ja rakkauteen oikeutettuina lähimmäisinä.

Emme ole Suomessakaan immuuneja ääriliikkeille. Yksi absurdeimmista kokemistani hetkistä oli viime itsenäisyyspäivänä presidentinlinnassa, kun keskustelin juutalaisen seurakunnan johtajan kanssa synagogan turvallisuudesta samaan aikaan, kun kadulla liehuivat ”kansallismielisten” mielenosoituksessa natsiliput.

Aito kristinuskon lähimmäisyys on perusta uskonnon ja nationalismin kriittiselle arvioinnille ja oikealle isänmaanrakkaudelle. Ääriliikkeiden, populismin ja pelottelun aikakaudella on hyvä muistuttaa ja muistaa, mistä yhteiskunnassakin tulee pitää kiinni: arvoista, jotka pohjaavat kristilliseen ihmiskuvaan, jokaisen elämän arvoon ja lähimmäisyyteen. Niiden varassa selviämme tässä ajassa, ja yksin ristin varassa pääsemme tulevaan.

Sari Essayah

Kirjoittaja on kansanedustaja ja Kristillisdemokraattien puheenjohtaja.