Antikarismaattisena voisi olla helpompaa

Mitä jos joskus tekisin etelän baptistit ja olisin uskomatta ollenkaan Jumalan yliluonnolliseen toimintaan nykyajassa? Jos yliluonnollisuus olisi jäänyt apostolien aikaan, niin helluntailainen rajanveto olisi huomattavasti helpompaa. Unohtakaa kaiken koetteleminen: parantamisen armolahjojen, kielilläpuhumisten ja erilaisten profetioiden arviointi on selkeää, sillä kaikki on isästä Belsebulista!

Jos Jumala ei toimisi yliluonnollisesti, monet ahdistavat tilanteet olisivat paljon helpompia. Tämä olisi suora hyvä uutinen kaikille, jotka vaeltavat puuttuvan kielilläpuhumisensa kanssa iltakokouksesta toiseen: koko lahja on huijausta, joten mene kotiisi ja puhu suomea!

Vaikeissa tilanteissa ei tarvitsisi jäädä Jumalan selän varjoon. Ei tarvitsisi yrittää pohtia Jumalan mykkyyttä vanhempien kanssa, jotka itkevät lapsensa kuolemaa. Ei tarvitsisi pohtia, mitä sanoa terminaalivaiheessaan lääkityksestä kieltäytyvälle syöpäpotilaalle, joka odottaa Herraa parantamaan. Voisi sanoa, että hyvästele nyt omaisesi, jotta ei tarvitse kuolinvuoteella surra ja luopua uskosta.

Kaikki olisi helpompaa. Paitsi Raamatun lukeminen. Raamattu mokoma ei päästä meitä helpolla. Jeesusta ja alkuseurakuntaa myöten tehdään ihmeitä, ja Paavali opastaa ihmelahjojen jatkuvaan käyttämiseen. Mistä kirkkohistorialliset lahjojen hiipumiset ovatkin peräisin, niiden tueksi ei tarjota tavoiteltavia raamatullisia esikuvia. Helluntailaisina uskomme perustellusti siihen, että Jumala haluaa edelleen asua kansansa keskellä.

Kaiken keskellä jäämme kuitenkin joskus jumalallisten mysteerien jalkoihin. Joskus Jumalan olettaisi juoksevan apuun, mutta hän ei liikauta edes silmäkulmaansa. Joskus rukoiltava ei ala puhua kielillä, vaikka anomme ja kiitätämme toista tuntia. Joskus profetiat, joiden varaan olemme rakentaneet tulevaisuuttamme, osoittautuvat profetoijan alitajunnan heijastuksiksi. Joskus magneettikuvien syöpä ei katoa vaan lähettää etäispesäkkeitä seurakunnan yhteisestä sopimusrukouksesta huolimatta. Joskus huudamme: ”Missä Jumala on?” ”Mikä minussa on vikana?” ja ”Enkö rukoillut tarpeeksi?”

Itse olen saanut profetioita, jotka ovat kantaneet läpi pimeiden aikojen. Olen kuullut ystäviltäni parantumisihmeistä, joita en pysty edes pahalla tahdolla selittämään pois. Kuitenkin joskus olen ihmetellyt taivaisiin kohoavaa Jumalan selkäpuolta ja miettinyt, lohkeaako sen pimeys koskaan valoksi. Missä rukoillaan paljon, siellä tapahtuu paljon, mutta ei kaikkea. Loppu on mysteeriä.

Lopulta mysteeri on meille Jumala, jota Jeesus kehottaa kutsumaan nimellä ”Abba”, ”Isä”. Vaihtoehtona on joko taivaallisen hajurakonsa pitävä deisti-jumala tai mukana seuraava Isä, joka vaikeasti ymmärrettävänäkin huutaa rakastavansa. Vaikka viimeisen kanssa joutuu painimaan enemmän, se voi olla lopulta mielekkäämpää kuin ikuisesti tyhjän taivaan katseleminen.


Markus Mäenpää

Kirjoittaja on teologian jatko-opiskelija ja hiekkalaatikkokaivurinkuljettaja.


40/201

Helluntaiseurakuntien jäsenkehityksessä pientä virkistymistä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja