”Voisin olla parturi-kampaaja”

Henry Mononen huomaa olevansa kanadalainen siinä, että kaupungilla tulee oltua kohtelias.
Henry Mononen huomaa olevansa kanadalainen siinä, että kaupungilla tulee oltua kohtelias.

En koskaan unohda hetkeä, kun lensin Kanadasta Suomeen mennäkseni Isoon Kirjaan ensimmäistä kertaa.

 

Oli välilasku Amsterdamissa aa­muvarhain. Siellä istuin savui­sen lentokentän lasitetussa nur­kassa ja seurasin auringon sä­teitä, kun ne hiljalleen nousivat esille. Uusi vaihe elämässä oli alkamassa.

 

Kun kaipaan piristystä, tyk­kään etsiä käsiini ystävän, joka kuuntelee ajan kanssa, ja kahvikupin jossa sisältö on laadu­kasta ja laadukkaasti tehty, ja fi­losofoida elämän asioita ja Raa­matun havaintoja.

 

Lapsuuden haaveammatti­ni oli insinööri, niin kuin isäni. Luonteeseeni kuuluu tietynlai­nen pikkutarkkuus ja yksityis­kohtaisuuden kanssa toimimi­nen.

 

Kun katson peiliin, näen vä­hän partaisen miehen, joka on säilyttänyt poikamaisuutensa. Nautin siitä, että voin pukea it­seäni moneen eri tyyliin riippu­en päivästä ja tilanteesta. Elä­män helmiä ovat arjen keskellä löydetyt hetket, joissa rauha ja lepo ovat läsnä ilon kera.

 

Thaimaassa minua innosta­vat erityisesti ihmiset ja ruo­kakulttuuri. Thailaisilla on hie­no kyky olla läsnä tässä ja nyt, ja siihen yleensä liittyy syöminen. Thailaiset useimmiten tilaavat paljon eri ruokalajeja pöytään, ja niitä syödään yhdessä.

 

Huomaan itseni kanadalai­seksi siinä, että pyrin aina pi­tämään ovea auki muille, kun käyskentelen kaupungilla. Jää­kiekossa hurraan Kanadaa.

 

Jos pitäisi aloittaa jokin uusi ura, se voisi olla kahvilanpi­täjä tai parturi-kampaaja. Tyk­kään kahvista ja siitä, jos voin palvella asiakkaita yksi kerral­laan. Parturi-kampaaja siksi, että Suomessa usein leikkaan omat hiukseni ja Isossa Kirjas­sa leikkasin aika monien hiuk­sia. Tykkään siitä, koska se on pikkutarkkaa työtä.

 

Vaimossani Ruutissa arvos­tan sitä, että hänellä on rohkeus ottaa suuriakin askeleita silloin, kun hän kokee, että se on tie kul­jettavana. Silloin kun astuimme ensimmäistä kertaa tuleviin kah­vilatiloihimme, se oli kirjaimelli­sesti rotankolo. Mutta Ruut us­koi, että saamme sen remon­toitua fiksuun kuntoon, ja näin teimme vuokrasopimuksen.

 

Jos saisin ohjata elokuvan, se varmaankin kertoisi mat­kaajasta, joka etsii paikkaa jota voisi kutsua kodiksi. Hänel­lä olisi hienoja hetkiä ympä­ri maailmaa, mutta jokin sisäl­lä nakertaisi. Vanhemmat oli­sivat jo kuolleet, ja maailman matkaamisen jälkeen hän palai­si kotikylään ja hautausmaalle, jossa vanhempansa ovat hau­dattuna. Siinä seistessä se ko­lahtaisi: vanhemmat eivät ikinä lähteneet omasta kylästä pitkäl­le ja silti heillä oli rauha ja lepo. Heidän muistonsa saisi hänet tajuamaan, että elämää ei hae­ta ja etsitä, vaan se on jo annet­tu ja siihen tartutaan.

 

Rakastan keskustella elämän asioista filosofisesti. Tykkään miettiä Raamatun teemoja, ver­rata Vanhaa testamenttia Uu­teen, ja etsiä sitä, miten olem­me soveltaneet niitä meidän elämäämme ja kulttuuriimme.

 

Rukoilen, että Suomen seura­kunnat lähtisivät jälleen innos­tumaan Japanin työstä. Meillä on ollut siellä vahva lähetyspa­nostus vuosikymmenet. Tänä päivänä panostus on mennyt muualle. Samalla realiteetti on, että japanilaiset ovat maailman suurin saavuttamaton kansan­ryhmä. Meidän lähetysnäys­sämme pitäisi ottaa tämä huo­mioon.

 

Jeesus merkitsee minulle pe­lastajaa, turvaajaa ja rinnalla­kulkijaa. Hän on se hiljainen kulkija, joka ymmärtää ihmi­syyttäni ja osaa puhua tavalla, joka menee suoraan sydämeen. On levollista nojautua häneen ja johdatukseensa.

 

 

Anssi Tiittanen




10/2016Kirjallisuus:The

Helluntaiseurakuntien jäsenkehityksessä pientä virkistymistä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja