Vieraskynä: Penseälläkin on toivo!

Penseyden ydin on itsepetoksessa, jossa kuvitellaan itsellä olevan kaiken niin kohdallaan ja hyvin, ettei tarvitse mitään, Hannu Vuorinen kirjoittaa.

Ruokamyrkytys ja sitä seuraava vatsatauti on ikävä kokemus. Keho reagoi pilaantuneeseen ruokaan ja oksentaa sen ulos. Jo ajatuskin on vastenmielinen. Siksi on erikoista, että Raamattu liittää moisen mielikuvan Kristukseen! Väkisinkin herää kysymys, mikä saisi Kristuksen reagoimaan tuollaisella tavalla?

”Mutta sinä olet haalea, et kuuma etkä kylmä, ja siksi minä oksennan sinut suustani” (Ilm. 3:16). Nämä sanat lausuttiin Laodikean seurakunnalle. Se oli sellaisessa tilassa, jota Kristus ei siedä. Moinen penseys ja haaleus saa seurakunnan Herran käyttämään äärimmäisen voimakasta kieltä.

Mitähän Herra näinä aikoina sanoisi seurakunnilleen Suomessa?

Tunnustamme hänen nimeään, mutta emme kaipaa hänen läheisyyttään.

Penseyden ydin on itsepetoksessa, jossa kuvitellaan itsellä olevan kaiken niin kohdallaan ja hyvin, ettei tarvitse mitään. Se on itseriittoisuutta ja ylpeää kuvitelmaa siitä, että kaikki tarvittava on jo hallussa.

Tällaisessa ajattelussa kuuluu sama sävy kuin Jeesuksen vertauksen fariseuksella, joka kiitti siitä, ettei ollut kuin muut syntiset ja vetosi omavanhurskaisiin tekoihinsa.

Penseys on kuin koroke, joka nostaa haalean kristityn toisten yläpuolelle. Tulokulma lähimmäisiin on aina yläviistosta.

”Sillä sinä sanot: Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkö mitään tarvitse; etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston” (Ilm. 3:17).

Tällainen kääntymys ei näyttäydy kulissinomaisena näytelmänä.

Penseys ja hengellinen haaleus muodostaa seurakuntia, joissa ei edes havaita Kristuksen olevan ulkopuolella. Tunnustamme hänen nimeään, mutta emme kaipaa hänen läheisyyttään.

Olisiko meillä Suomen seurakunnissa syytä kuulla sanomaa Laodikealle?

Penseillekin on nimittäin toivoa! Hengellisesti haaleat voivat herätä ja syttyä! Juuri siksi Kristus puhui laodikealaisille. Hän rohkaisi kääntymään. Hän lupasi tulla jälleen sisälle ja antautua läheiseen yhteyteen seurakuntansa kanssa.

Haaleat sydämet alkavat syttyä siellä, missä oma köyhyys tunnustetaan. Kun meistä tulee jälleen tarvitsevia, alamme anoa ja pyytää. Kaikkitietävä hengellinen ylpeys näyttäytyy jälleen kiusauksena, jota vastustaa. Nöyryys alkaa kiehtoa ja nöyrtymisestä tulee tavoiteltava harjoitus. Ja tällainen kääntymys ei näyttäydy kulissinomaisena näytelmänä, vaan aitona kamppailuna turvautua kaikessa Vapahtajaan ja tulla hänestä riippuvaiseksi.

”Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioin hänen kanssaan, ja hän minun kanssani” (Ilm. 3:20).

Onpa mahtava lupaus penseille! Rohkaisu hengellisesti haaleille! Ehkäpä meidän herätyskristittyjen tulisi jälleen julistaa tuota Jeesuksen sanaa. Siis itsellemme.

Hannu Vuorinen

Kirjoittaja on Suomen Vapaakirkon kirkkokunnanjohtaja.