Vanhemman matka on aina kesken

On lauantai-ilta helluntailaisessa lapsiperheessä. Äiti koputtaa tyttöjen huoneen ovelle ja ilmoittaa – yrittäen kuulostaa rauhallisen itsevarmalta – että huomenna mennään sitten kirkkoon.

– Meillä lapset eivät yksinkertaisesti halua lähteä kokoukseen. Ja sielläkin he istuvat  mieluummin meidän vieressämme kuin menevät pyhäkouluun, Kaisa toteaa.

Tilanne tuntuu vanhemmista ikävältä ja hämmentävältä. Kun Kaisa oli lapsi, pyhäkoulu oli hänelle mieluisa paikka.

Selvää yhtä syytä lasten seurakunta-allergiaan ei ole löytynyt. Kaisa arvelee, että asiaan  vaikuttaa heidän lastensa ujous, mutta vielä tätäkin enemmän se, ettei lapsilla ole seurakunnassa yhtä hyviä kavereita kuin muualla. Myös pyhäkoulun usein vaihtuvat kasvot vaikeuttavat toisiin tutustumista, ryhmäytymistä ja kuulumisen tunnetta.

– Lisäksi lapset ovat paheksuneet joskus, miksi kokouksessa setä huutaa, tai sitä, että siellä  lauletaan puoli tuntia heille tuntemattomia lauluja. Tietysti se pitkästyttää heitä.

Lasten vastarinnasta huolimatta perhe käy seurakunnassa säännöllisesti. Yksityiskohtien osalta vanhemmat pyrkivät luovimaan, ettei sanoista kirkko ja pakko tulisi synonyymeja.

– Toinen meistä on pyhäkoulussa lasten kanssa, ja usein kirkon jälkeen saatamme tehdä vielä jotakin kivaa, vaikka mennä yhdessä hampurilaiselle. Emme lahjo sillä lapsia, vaan haluamme välittää tunteen mukavasta sunnuntaipäivästä.

Kaisa toivoo, että lapset saavat vielä seurakunnasta kontakteja, joiden kautta paikasta tulee heille mieluisampi. Mitä pikemmin se tapahtuu, sitä parempi.

”Kiitos, kun olitte tiukkoja”

Vielä kymmenisen vuotta sitten Riitta, hänen aviomiehensä ja perheen neljä lasta saattoivat lauantai-iltana kokoontua perhehartauteen.

– Olihan se välillä sitä, että ”mulla on tämä kesken, mua väsyttää, äkkiä nyt”, mutta lopulta ne olivat mahtavia hetkiä, Riitta muistelee.

Nyt lapsista enää yksi asuu kotona. Yhteistä perheenjäsenillä on kuitenkin usko Jeesukseen. Kukin on tehnyt uskonratkaisun omana aikanaan – joku jo alakouluiässä, joku aikuisena, joku niiden välillä.

– Usko oli meillä esillä arkielämässä. Rukoilimme perheenä ja saimme vastauksia, luimme  Raamattua ja pidimme pyhäkouluakin lapsille.

Perhe kävi myös seurakunnassa, mutta hengellistä kasvatusta ei jätetty kirkonmenojen varaan. Vanhemmille usko on niin suuri voimavara, että lapsillekin on haluttu välittää aktiivisesti, kenen puoleen kannattaa aina kääntyä.

Riitan mukaan heillä on ollut aika tiukkojakin periaatteita. Varsinkaan kaikkiin virtauksiin ei  ole lähdetty mukaan. Sen sijaan lapsia on ohjattu lukemaan itse Raamattua ja tutkimaan, mikä on hyvää ja oikein.

– Se näkyy tänä päivänä lasten elämässä. Heiltä on myös tullut palautetta, että hyvä, kun olitte tiukkoja.

Riitta täsmentää, että tiukkuus ei tarkoittanut heillä kieltolakielämää vaan enemmänkin selkeitä periaatteita, joiden pohjalta lapsiakin ohjattiin arvioimaan valintojaan. Pienten lasten kanssa oli helppoa, isompien kohdalla toisinaan huoletti.

– Ehkä lasten ollessa pieniä he aika pitkälle kunnioittavat vanhempien mielipiteitä ja ovat samaa mieltäkin. Isompina he taas välillä halusivat mennä jonnekin, jota itse ei nähnyt niin hyväksi jutuksi.

Nykyään Riitta ja hänen aviopuolisonsa ovat kiitollisia, että saavat kokea perheenä myös hengellistä yhteyttä, joka ei ole vain tapakasvatuksen pokkurointia vaan jokaisen omakohtainen valinta ja luonnollinen osa elämää.

”Itse uskon kokeneet jäävät”

Hengellinen kasvatus kuulostaa herkästi vanhempien päänsäryltä, mutta nuorillakin voi olla siitä viisasta sanottavaa.

Villen, 15, mielestä huonoa hengellistä kasvatusta ovat tyrkyttäminen, vanhoillisuus, johon  kuuluu joukko piintyneitä tapoja, ja tietty yliuskonnollisuus, josta puuttuu aitoutta.

Villen mukaan pieni lapsi myötäilee vanhempiaan, mutta itsenäistymisen mukana omat aidot valinnat näkyvät.

– Sitä ennen voi olla niin kovan auktoriteetin alla, etteivät ne ole tulleet ilmi.

”Kova auktoriteetti” ei välttämättä tarkoita näkyvää räyhäämistä, vaan ilmapiiriä, jossa ei uskalla olla oma itsensä ja jossa on tabuja. Näiden sijaan kodissa pitäisikin tukea henkilökohtaisen uskon syntymistä ja rohkaista nuorta arvioimaan myös itse, mikä on hyvää ja mikä huonoa.

Ville näkee selkeästi, miksi nuortentoiminnassa käyvistä massoista jää seurakuntaan vain kourallinen.

– Ne jäävät, jotka ovat itse kokeneet uskon, eivätkä uskostaan huolimatta ole kokeneet ulkopuolisuuden tunnetta. Ei ole mitään ikävämpää kuin olla ulkopuolinen. Kukaan ei halua jäädä sellaiseksi.


Ruut Ahonen

Haastateltavien nimet on muutettu.