Ulkonäköön liittyy iloa ja ahdistusta

Kyllä RV:ltä on loppuneet aiheet kesken, kun pitää lehdessä lähteä keskustelemaan ulkonäöstä, toteaa kommentoija Ristin Voiton Facebooksivulla. Kommentin on kirvoittanut toimituksen pyyntö, että lukijat jakaisivat kokemuksiaan ulkonäköpaineista.

Aiheiden loppumisesta ei onneksi ole kyse. Kristinuskon kova ydin on toki muualla kuin ulkonäköön liittyvissä kysymyksissä, ja hienoahan se olisi, jos ei niitä tarvitsisi miettiä lainkaan.

Ihminen on kuitenkin sosiaalinen olento, johon muiden mielipiteet vaikuttavat. Toisten kritisointi tuntuu tulleen nettiajan myötä aiempaa sallitummaksi, ja samalla ulkonäköön liitetään mielikuvia yleisestä hyvinvoinnista ja kyvykkyydestä. Mitä mieltä ovat lukijat?

Löydänkö puolison?

Toimituksen saamista kommenteista voi päätellä, että ulkonäköpaineet koskettavat myös kristittyjä. Eräs kertoo paineidensa alkaneen, kun hän halusi kohentaa kuntoaan ja palkkasi personal trainerin. Tämä merkitsi omaaloitteisesti asiakkaansa tavoitteisiin painonpudotuksen. ”Nyt salikäynnit ovat vähentyneet ja sinne päästessäni mietin koko ajan, mitä ne lihaskimput mahtavatkaan ajatella tällaisesta hyllyvästä pikkupainojen nostelijasta, joka varmaan tekee senkin väärin”, kirjoittaja huokaa.

Toinen kirjoittaja kertoo miettineensä koko elämänsä ajan, onko hän riittävän kaunis. Yläkoulussa tarve kelvata johti syömishäiriöön, joka on nyt selätetty, mutta kamppailu riittämättömyyden tunteen kanssa jatkuu. Nuori nainen arvelee paineiden tulevan mediasta, tarpeesta kuulua joukkoon ja pelosta, ettei löydä aviopuolisoa.

”Nykyään osaan taistella niitä valheita vastaan, ainakin paremmin kun aikaisemmin”, hän kirjoittaa. ”Jumala on puhunu mulle tosi paljon sitä totuutta musta ittestäni ja antanu mun ymmärtää omaa arvoani ja kauneuttani. Ja miten nykyään suhtaudun ulkonäköpaineisiin on se, että sanon niille, että mähän kelpaan just tällasena, ja jos en jollekin kelpaa, niin se on hänen menetyksensä.”

Toisaalta ulkonäköasiat voivat olla myös ilon lähde, kuten eräälle kuusikymppiselle kirjoittajalle, joka ihmettelee, miksi niistä kiinnostuminen olisi ristiriidassa uskon kanssa: ”Olen saanut syntymälahjana silmän kauneudelle, siis se on lahja Jumalalta, miksi olisin  piilotellut sitä?! Herätysliike, johon olen syntynyt, on nähnyt sen lapsuudessani ’syntinä’, minä en.”

Samoilla linjoilla on kommentoija, joka lopetti meikkaamisen tultuaan uskoon, koska hänen tyylinsä ei sopinut silloiseen ”helluntailookiin”. Ulkonäön arvostelu seurakunnassa tuntui nuoresta ihmisestä pahalta. Hän toivookin, ettei näistä kysymyksistä tehtäisi hengellisyyden mittaria.

Maalaisjärki ohjenuorana

Siirryn sosiaalisen median ääreltä kenttätutkimukseen, Turun helluntaiseurakunnan nuorten aikuisten tilaisuuteen.

Toisinaan kuulee väitettävän, että muun maailman ulkonäköpaineet ovat hiipineet seurakuntiin, eikä nuorteniltoihin kehtaa mennä ilman trimmattua olemusta. Joku kommentoikin Ristin Voiton Facebook-sivulla saaneensa ikävää palautetta siitä, ettei meikkaa ja laita hiuksia. Täällä osallistujien pukeutumista näyttää kuitenkin ohjaavan mukavuus ja rento tyylikkyys. On huiveja ja villatakkeja, collegepaitoja ja fakkuja. Mikään alakulttuuri ei ole edustettuna, eikä kukaan erotu joukosta erityisen laittautuneena tai resuisena.

Yllätys yllätys, nuorisopastori Jorge Vega sivuaa saarnassaan aihettani. Hän puhuu Jeesukseen keskittymisestä ja siitä, kuinka muiden suoritusten vilkuilu saa helposti kompastumaan. Hänen mukaansa etenkin suomalaisten ongelmana on sen murehtiminen, mitä toiset meistä ajattelevat.

– Jos joku kiinnittää huomiota sinun virheisiisi, se johtuu vain siitä, että hän muistaa niistä omat virheensä ja ahdistuu, Vega lohduttaa.

Kahvipöydässä paljastan vierailuni taka-ajatuksen ja saan heti muutaman nuoren mukaan keskusteluun. Kaikki myöntävät ulkonäköpaineiden todellisuuden ja arvioivat, että tilanne menee sukupolvi sukupolvelta pahempaan suuntaan. Pitää olla sisäisesti poikkeuksellisen vahva, jotta muiden mielipiteillä ei ole valtaa haavoittaa.

– Ennen kuin tulin uskoon, koin ulkonäköpaineet tosi voimakkaina. Seurakunta on tavallaan turvapaikka niiltä, eräs tyttö sanoo.

Paikalla olevat nuoret eivät ole kokeneet seurakunnan kontrolloivan heidän ulkoista olemustaan, mutta he kertovat pyrkivänsä itse ottamaan valinnoissaan toiset huomioon. Kasvatus ja maalaisjärki toimivat ohjenuorina.

– Olen tottunut lapsesta asti siihen, että äidin kanssa kokeilemme vaatteita ja kommentoimme, mikä näyttää toisen päällä hyvältä. En nyt ehkä missään pienissä shortseissa menisi ehtoolliskokoukseen, yksi tytöistä toteaa.

Toinen tunnustaa, että varsinkin teini-iässä isän kanssa tuli usein kinaa vaatteista. Isä saattoi kommentoida, että mekosta näkyy loppuneen kangas kesken.

Kirjoittamattomat säännöt eivät aina ole samoja tytöille ja pojille. Tästä kertoo esimerkki, jossa tyttö sai talkoissa moitteita niukasta pukeutumisestaan, vaikka samassa tilanteessa moni mies työskenteli ilman paitaa.

Prameana tai rääsyissä

Suomalaisen sanonnan mukaan vaatimattomuus kaunistaa, eikä kulttuurissamme olekaan helppoa päätellä ulkoisista seikoista, kuka on rikas ja kuka köyhä. Uruguaysta kotoisin oleva Jorge Vega huomauttaa, että Amerikassa on tavallisempaa antaa varallisuuden näkyä. Jos seurakunta on omaksunut menestysteologisia painotuksia, kallis pukeutuminen saattaa jopa näyttäytyä merkkinä Jumalan siunauksesta ja muuttua vaatimukseksi. Tällainen painotus ei kuitenkaan edusta valtavirtaa.

Pöytäseurueen mielestä olennaisinta on se, että seurakuntaan saisi tulla sellaisena kuin on. Huoliteltua ulkonäköä ei saisi tulkita pinnallisuudeksi, mutta sliipattua olemusta ei pitäisi myöskään vaatia.

– Jos seurakunta on perhe, kaikkein viimeiseksi siellä pitäisi välittää siitä, miltä itse kukin näyttää, oli sitten pukeutunut prameasti tai rääsyihin, muuan nuorista kiteyttää.

Lähden tilaisuudesta mielessäni Jorge Vegan lausumat sanat: Tämä ulkopuoli on vain lahjapaperi. Se, mitä on sisimmässä, on kaikkein tärkeintä.

Ei kuori, vaan lahjapaperi. Voiko sitä enää kauniimmin sanoa?


Säde Loponen