”Työ on kasvattanut minua ihmisenä”

En koskaan unohda neljän lapseni syntymää, ajattelen tänään. Aikuisten oikeasti totuus on kuitenkin se, että jonakin päivänä voin unohtaa ihan kaiken, oman nimenikin. Toivon, että joku silloin muistaa minut.

Rakkain arkirutiinini on istua työpäivän jälkeen kelloon katsomatta kahvikupin ääressä viipyillen. Siinä lueskelen päivän postin, ja vaihdamme mieheni Hannun kanssa päivän kuulumiset ja alkavan illan suunnitelmat. Päivät sisältävät useimmiten niin paljon kuulemista ja puhumista, että hiljaisuus on sielulle lepoa.

Ammatinvalintaa on mielenkiintoista näin jälkikäteen tutkailla. Tulee mieleen ajatus, että minä en valinnut ammattia vaan ammatti valitsi minut. Työelämä- nimisen palapelin palat ovat näin loksahdelleet paikoilleen. Koen, että työ on kasvattanut ja eheyttänyt minua myös ihmisenä. Nämä reilut 30 vuotta ovat olleet erittäin antoisia, juuri minulle räätälöityjä aikoja!

Minua ilahduttaa juuri nyt hetki hetkeltä avautuva, uskomattoman kaunis alkutalven valkoinen järvimaisema.

Minua surettaa lapsen hätä sodan keskellä, nälän piinaamana, aikuisen mielivallan kohteena, hyväksikäytettynä, hylättynä...

Raamattu on minulle leipää kansien välissä. Tuoretta ja tuoksuvaa, jossa voi sulaa päällä. Kyynelin nieleskeltyä. Pikainen hätäapu heikotukseen. Kuivahko kantapala. Mutta ravitseva ja välttämätön.

Vanhemman tärkein tehtävä on rakastaa ja rakastaa. Ja rakastamiseen kuuluu rajojen asettaminen lempeästi mutta lujasti, lapsen omalle kasvulle ja ajattelulle tilaa antaen. Ajattelen minä niinkin, että vanhemmuus on vaikea laji – että virheet ja epätäydellisyys ovat sallittuja.

Pitkän parisuhteemme salaisuus on salaisuus! Jossain alla maan pohjalaissavolaiset juuret ovat kasvaneet juuristoksi, monet keväät ja talvet kokeneeksi. Tärkeää on ollut luottamus, toisen läsnäolo sanoittakin. Tärkeää on ollut kosketus, keholla ja sanoilla. Tärkeää on ollut yhdessä tekeminen ja kokeminen. Tärkeää on ollut siunaus.

Luovuus on suurenmoinen lahja, oikein käytettynä ilo itselle ja muille. Uskon, että Jumala luodessaan ihmisen antoi hänelle ripauksen omasta luovuudestaan, jokaiselle jotakin.

Olen ymmärtänyt, että savolainen mammani oli viisas nainen. Hän totesi usein, että ”sitä sannoo et sano, jonka piähä et piäse”. Monesti elämäni aikana tämä lause on pulpahtanut mieleeni, kun olen itse ollut arvostelemassa tai kuullut arvosteltavan toisen elämää ja tekemisiä.

Seurakunta on minulle toinen koti. Pienenä käärönä minut kannettiin Kangasniemen Eelimiin, ja äidinmaidossa imin rakkauden seurakuntaan. Vuosien aikana kokemusta on toki koeteltu: on ollut kyseenalaistamisia ja epäilyksiä. En kuitenkaan osaa ajatella elämääni ilman seurakuntayhteyttä, niin tärkeää se on!

Lukemisen arvoinen kirja on kauan sitten ensimmäisen kerran lukemani Mika Waltarin  klassikko Valtakunnan salaisuus. Viime vuosilta suosittelen Susanna Kokkosen ajatuksia herättävää kirjaa Matka holokaustiin.

Eläkkeelle jääminen häämöttää... Siihen minun täytyy pikkuhiljaa valmistautua.

Lapsenlapset ovat huipputärkeä osa elämääni! Jokainen on niin oma persoonansa ja niin rakas. Joka päivä rukoilen heille Taivaan Isän siunausta.

Jeesus on Vapahtajani, Ystäväni, elämäni pohjakallio.