Sydän pysyvästi kentällä – Harri Hakola 30 vuotta Fidassa – Lähti lähetystyöhön ilman koulutusta, mutta ei muuttaisi kokemastaan mitään

21.11.2023 | Anssi Tiittanen 

Fidan toiminnanjohtaja Harri Hakolalla on yllään oranssi Fida-huppari, ja hän pahoittelee asuvalintaansa. 

Aivan turhaan. Huppari luo kansalaisjärjestöfiilistä. Rosotunnelmaa luo myös helluntaiseurakuntien lähetys- ja kehitysyhteistyöjärjestön toimiston nykyinen sijainti autokorjaamojen ja bussivarikoiden naapurina Helsingin Roihupellossa, josta puuttuu lähes kaikki kaupunginosaglamour. 

Loistetta, joskin hieman vinksahtanutta, on sen sijaan toiminnanjohtajan huoneen jyhkeässä sohvakalustuksessa. 

– Näiden piti mennä Moskovan Sheraton-hotellin aulaan. Pakotteiden vuoksi saimme ne välittäjältä tänne lahjoituksena, Hakola kertoo. 

  

Harri Hakolan, 64, olemuksessa on pohjoispohjalaista skarppiutta. Kempele Oulun kainalossa oli Hakolan mukaan turvallinen ja hyvä kasvuympäristö. 

– Kotimme oli jokseenkin köyhä kuuden lapsen työläiskoti, Hakola kuvailee. 

Eevi-äiti oli kotiäitinä, isä Urho työskenteli rautateillä. 

Mitään ei puuttunut, mutta mitään ylimääräistäkään Hakoloilla ei ollut. Vesi haettiin kylän kaivosta, eikä Harrin varhaislapsuudessa kodissa ollut sisävessaa tai suihkua. 

Nyttemmin huippukunnaksi kehittyneessä Kempeleessä oli alueena jo tuolloin kasvua ja tulevaisuudenuskoa. Harri Hakolakin suuntasi 18-vuotiaana pää pystyssä ekonomiopintoihin Vaasaan. 

– En hakenut muualle, ja varasijalta pääsin sisään. En saanut lukiossa huippuarvosanoja, vaan olin hyvin keskiverto kaikessa. 

Vaasassa Harri tapasi Lean, saarnaajan tyttären. Pariskunta meni naimisiin vuonna 1985. 

Ensimmäisiä talouspäällikön paikkoja Hakolalla olivat Citymarket-ketju sekä vasta perustettu Wasalandia-huvipuisto, mitä Hakola muistelee nyt huvittuneena.

 

       "Åket ja muut ovat tehneet Afrikassa aivan upeaa työtä."

 

Parin huvipuistovuoden jälkeen työ jatkui yhä lasten parissa, mutta varsin toisenlaisessa ympäristössä. Kolmihenkiseksi kasvanut perhe suuntasi orpokotiin Kenian Homa Bayhin vuonna 1990.  

1990-luvun alussa lähetystyössä elettiin toisaalta yhä suurten lähetyspersoonien, toisaalta jo kansallistamisajatusten aikaa. 

– Kyllä, Ugandassa oli vielä esimerkiksi Åke Söderlund ja Etiopiassa Roiniset, Hakola luettelee ja toteaa, että mainitsemisen ansaitsevia ihmisiä olisi valtavasti. 

Kenia oli ollut jo vuosikymmeniä yksi Suomen helluntailaisten lähetystyön tärkeimmistä kohdemaista. Lähettiperheitä maassa oli kymmeniä. 

Homa Bayn lastenkoti haluttiin ohjata paikallisiin käsiin. 

– Ekonomi aina ajattelee, että osaa ja tietää kyllä kaiken. 

Hakola ei ollut saanut eikä ollut osannut toivoakaan oikeastaan minkäänlaista koulutusta tai perehdytystä kentälle. Kun kuumuus humahti kasvoille Nairobin lentokentällä, Kempeleen poika astui samalla ensimmäistä kertaa elämässään Afrikkaan. 

Vastassa oli kenttäsihteeri, lähettilegenda Anneli Jerkku. 

– Ilman Annelin apua mistään ei olisi tullut mitään. 

Viiden päivän kuluttua Hakola makasi jo sairaalan letkuissa. Afrikka latasi tulokkaalle heti rajun vatsataudin. 

– Homa bay tarkoittaa kuumelahtea. Paikka oli kyllä nimensä veroinen. Sairastimme niinä vuosina paljon. 

Keniassa Jesse sai pikkuveljen Robertin. 

  

Harri Hakola pitää jälkikäteen ajateltuna yli 30 vuoden takaista kenttäkokemustaan arvokkaana eikä muuttaisi siitä mitään. 

– Lähetystyö on silti hyvin erilaista nykyisin. Suurin osa siitä on tiimityötä, yhdessä tekemistä ja johdettua toimintaa. 

– Nykyisin ei enää koskaan mennä tyhjiöön, kohti tuntematonta. 

Hakola tähdentää silti, että ennenkin on tehty aivan oikeita asioita. 

– Jotain kertoo se, että Etiopiassa on kaksi suomalaislähettien perustamaa helluntaikirkkoa. Toiseen niistä kuuluu kymmenen miljoonaa, toiseen kolme miljoonaa jäsentä. 

– Åket ja muut ovat tehneet Afrikassa aivan upeaa työtä. 

Myös Hakolan orpokotihanke saatiin aikanaan reilussa vuodessa maaliin varsin hyvin. 

– Paikallisilla ihmisillä oli hyvä tuntuma siihen, miten työtä tehdään. Pitkälti heidän ideoittensa pohjalta tehtiin uudistuksia ja muutoksia, Hakola kiittelee.

 

 

     Seurakunnan elinvoiman yksi merkki on se, että lähetystyö on vahvaa.

  

Harri Hakola on toiminut vuodesta 2009, neljäntoista vuoden ajan, Fidan toiminnanjohtajana. 

Se, osoittavatko lähetystyön käyrät ylös- vai alaspäin, riippuu kysymyksenasettelusta. 

Jo vuosia on eletty eläköityvien lähettien ja lukumääräisesti vähentyneiden, useilla osakannatuksilla työtä tekevien lähettien aikaa. 

– Jos taas katsotaan asiaa globaalisti, lähetystyötä tehdään enemmän kuin ennen ja työ on monipuolistunut. Uusien lähettävien maiden osuus on kasvanut, samoin kuin työn tehokkuus ja tuloksellisuus. 

– Silti, kyllä seurakunnan elinvoiman yksi merkki on se, että lähetystyö on vahvaa. Siinä mielessä tilanne on huonontunut. 

Yksi Harri Hakolan tulevaisuuden haaveista liittyykin siihen, että Fida voisi jatkossa astua seuraavalle tasolle ja yhä vahvemmin tukea entisten lähetysmaiden helluntaikirkkoja – niitä miljoonajäsenisiä – kehittymään vielä enemmän lähettäviksi kirkoiksi. 

  

Tulevaisuuden unelmista kysyttäessä Hakola palaa henkilökohtaisten toivelistojen sijaan yhä uudelleen lähetyskentille. 

– Jollakin tavalla sydämeni on ollut viime vuosina Japanissa. Siellä haluaisin nähdä herätystä. 

– Suomalaisetkin ovat tehneet siellä työtä jo 1940-luvulta lähtien. Seurakunnat ovat silti yhä pieniä, eikä kristillisyys näy Japanissa juuri mitenkään. 

Jos johonkin pitäisi itse vielä lähteä, luonteva suunta Hakolalle olisi tietenkin Afrikka. 

– Eritrea on usein mielessä. Siellä kumppaniseurakuntien johtajia on ollut jo 20 vuotta vankilassa. Haluaisin nähdä heidät vapaina. He olivat hyviä ystäviä, Hakola suree. 

Kongon demokraattinen tasavalta ei myöskään ole jättänyt Hakolaa rauhaan. 

– Kongo voisi hyvin olla maailman rikkain maa, jossa kaikilla on hyvä olla. Se on luonnonrikkauksiltaan aivan ylivertainen paikka. Ihmiset elävät kuitenkin pääosin kurjuudessa. Huono hallinto on kamala kirous tässä maailmassa. 

  

Kysymykset alkaa olla kysytty, haastattelu lähenee loppuaan. 

Fidan talo on maanantaisena aamupäivänä hiljainen. Etätöitä tehdään kodeissa ja kahviloissa. 

– Nykyisin meillä on kerran kuukaudessa päivä, jolloin kaikki ovat paikalla. 

Toiminnanjohtajan työssä Hakola arvostaa sitä, että ”työ on mielenkiintoista ja siinä voi vaikuttaa omaan toimenkuvaan”. 

– Voisi luulla, ettei työnkuva tällaisessa hommassa paljoa muutu. Kertaakaan ei kuitenkaan ole käynyt niin, että kuluva vuosi olisi ollut samanlainen kuin edellinen, oranssipaitainen mies sanoo.