Romanilasten hätä sai toimimaan

Vuosi sitten marraskuussa Mauri Tiittanen luki Ristin Voitosta, että Romanian lapset elävät hyvin kurjissa oloissa eikä heillä ole edes lämmintä päällepantavaa. Kädentaidoistaan tunnettu mies päätti tarttua sukkapuikkoihin.

Vuoden aikana on valmistunut 116 sukkaparia.

– Kun rupean kutomaan, sukka tulee valmiiksi ennen kuin nousen tuolista ylös, Tiittanen kertoo.

Valmiit villasukat hän toimittaa kotiseurakuntaansa Helsingin Saalemiin, josta ne lähetetään seurakunnan lähettien, Klaus ja Satu Korhosen, matkassa määränpäähänsä Romaniaan. Suurin osa sukista on kouluikäisten kokoa, mutta välillä on syntynyt pienemmänkin lapsen jalkaan sopivia lämmikkeitä.

Mies kertoo tehneensä keskimäärin sukan päivässä, lukuun ottamatta kesää, jolloin hän piti taukoa kutomisesta.

– Neulominen on vähän kuin terapiaa. Laulelen siinä samalla, ja aika menee äärettömän hyvin. Pirukaan ei pääse viettelemään.

Lämmikettä tutuille ja tuntemattomille

Mauri Tiittasen kudontaharrastus alkoi seitsenvuotiaana, jolloin hän teki ensimmäiset lapaset. Siitä lähtien mies on kutonut koko ikänsä.

– Kun lapset olivat pieniä, tein heille villahousuja, takkeja ja sukkia. Sukkahousujakin tuli tehtyä, koska siihen aikaan ei sellaisia saanut kaupasta, 92-vuotias Tiittanen muistelee.

Sittemmin myös lastenlapset – ja lastenlastenlapset – on pidetty villasukissa.

– Aina kun joku on tullut käymään, hän on kysynyt, että löytyisikö minulta sukkia. Olen sitten sanonut, että tuossahan noita on. Ota siitä.

– Meillä on myös seinällä lokerikko, josta jokainen saa sukat jalkaansa, kun tulee kylään.

Lämpöisiä rakkaudenosoituksia onkin syntynyt 85 vuoden aikana valtava määrä. Niitä on riittänyt sekä tutuille että tuntemattomille.

– Kaikki eivät edes tiedä, että postissa tulleet sukat ovat olleet minulta. En ole sellainen, että kertoisin kaikille, mitä teen. Toimin mieluummin salassa.

– Myöskään näistä Romaniaan kutomistani sukista en ole puhunut edes lapsilleni.

Kädentaidot verissä

Sukkapuikkojen lisäksi Tiittasen käteen sopivat niin saha kuin ompelukone.

– Opin käyttämään ompelukonetta jo ihan pikkuisena. Äiti antoi minun ommella ja sanoi siskoilleni, että ”menkää pois koneelta, te rikotte sen, antaa Maurin mennä”.

Samanlainen työnjako jatkui Mauri Tiittasen omassa perheessä. Kun lapset Risto ja Anne   menivät kouluun, isä ompeli tarvittavat vaatteet.

– Siihen aikaan ei myyty lastenvaatteita. Kun tyttö meni kouluun, opettaja kyseli vaimoltani, että miten kummassa te pidätte lapset niin äärettömän siisteinä. Meillä on aina ollut sellainen tyyli, että lasten pitää olla nättejä ja siistejä.

Nuorena miehenä Tiittanen elätti itsensä puusepän töillä, mutta varsinainen ammatti löytyi verhoilun parista. Pitkäaikaisin työnantaja oli Suomi-Filmi Oy, jonka mukana hän sai kiertää elokuvateattereita myös ulkomailla, muun muassa Irakissa ja Venäjällä.

Tiittanen kehitti taustaverhojen rypyttämiseen aivan oman tyylin, jolla työ sujui sutjakkaasti.

– Kun jäin 60-vuotiaana polvieni takia eläkkeelle, esimieheni suuttui mahdottomasti. Hän ei olisi halunnut menettää minua, koska tein niin paljon töitä ja niin nopeasti.

– Eräänkin kerran minulle sanottiin, että saan tehdä verhoja kaksi viikkoa. Minulla meni siihen kolme päivä.

Kaikkeen ei enää pysty

Mauri Tiittasen toimeliaisuus ei lopahtanut eläkkeelle jäämiseen. Omassa talossa on riittänyt monenlaista puuhaa, vaikka kaikkea ei enää pystykään tekemään itse. Erityisesti miestä harmittaa, etteivät työt metsäpalstalla enää onnistu.

– Poika otti moottorisahoista terät pois ja sanoi, etten saa enää koskea niihin, Tiittanen kertoo.

Kotona voi kuitenkin edelleen tehdä pieniä askareita, kuten käydä kaupassa, lämmittää uunia, tiskata ja laittaa ruokaa. Ajokorttikin Tiittasella vielä on.

Kerran viikossa hän suuntaa Kalajärven-kodistaan Helsingin keskustaan Saalem-seurakunnan päiväseuroihin. Hiljaisuuteen tottunut mies pitää seurojen rauhallisesta tunnelmasta ja tutuista lauluista.

– Myös kotona kuuntelen kirkonmenoja radiosta. Englanninkielisiä lauluja ja meteliä en tahdo kuitenkaan jaksaa.

Anna-Liisa-vaimon kuoleman jälkeen aika on käynyt välillä pitkäksi, joten kudontaharrastus on ollut tervetullutta ajanvietettä. Viime kuukausina Mauri Tiittanen on kuitenkin alkanut huomata sormissaan jäykkyyttä, joka hankaloittaa puikkojen käsittelyä.

– Näyttää siltä, että minun täytyy lopettaa neulominen. Tämä on vain niin hurjan kivaa, etten tiedä, mitä rupeaisin tekemään seuraavaksi, hän pohtii.

– Mutta voi olla, että vielä jonkin verran kudonkin. Ainakin teen vielä naapurin nuorelle parille joululahjaksi sukat.


Elina Rautio