Potkupyörällä Juhannuskonferenssiin 2/3

Kolmannen päivän aamuna pääsen vieläkin normaalisti sängystä ylös. Mielialalleni sen sijaan on tapahtunut jotain outoa.

Vaeltaminen nostaa tunteita pintaa. Voisi melkein sanoa, että siinä käydään läpi Kübler-Rossin suruteorian mukaiset viisi vaihetta: kieltäminen, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyminen. Olen ilmeisesti edennyt vihavaiheeseen, sillä ilman näkyvää syytä mieleeni nousee vuosien takaisia seurakuntaelämässä sattuneita tilanteita, joissa olen mielestäni tullut epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi.

Alkukilometrit etenevät ysitien laitaa kipakasti potkien, kun riitelen mielessäni eri ihmisten kanssa, joihin minulla todellisuudessa on hyvät välit. Asioiden käsittely tällä tavalla lienee kuitenkin tarkoituksenmukaista, sillä kun pääsen taukopaikalle Pahkapirttiin, oloni on jo plussan puolella.

Kakkua välipalaksi

Tälle päivälle on tarjolla poikkeuksellista ohjelmaa, serkkuni pojan rippijuhlat. Olin jo ilmoittanut, etten pääse, kun tajusin juhlien olevan Urjalassa juuri oikeana päivänä aivan reittini varrella.

Ajatus kakusta vauhdittaa viimeisiä kilometrejä. Vauhtia antavat myös alamäet, joiden määrä lisääntyy Loimaan jälkeen. Alkumatkan tasaisuutta kuvaa hyvin melliläläisten innostus, kun he kyselivät, olinko päässyt laskemaan ”sen yhden mäen”.

On hieman noloa mennä juhliin hikisenä ja paidassa, jonka kainalot ovat rispaantuneet rikki. Tässä tilanteessa rähjäisyys on kuitenkin ymmärrettävää. Sukulaiseni kysyvät samat kysymykset kuin kaikki muutkin: vaihdanko potkiessa jalkaa ja eikö ole raskasta, kun ei voi istua välillä. Vastaus ensimmäiseen kysymykseen on ilman muuta myöntävä, enkä edes käsitä, miten kukaan jaksaisi potkia pitkään samalla jalalla. Satulaa en ole kaivannut. Arjen työ on lähinnä tietokoneen ääressä kököttämistä, johon seisominen on tervetullutta vaihtelua.

En mene tällä kertaa yöksi mihinkään seurakuntaan vaan Kylmäkoskelle entiseen mummolaani. Mummo ja pappa kuolivat jo 1990-luvulla, ja rintamamiestalo on nykyään vapaa-ajan asuntona. Isä on remontoinut sen hienoksi, mutta unissani mummola on aina lapsuusmuistojeni mukainen, kirjavasti sisustettu ja niin täynnä huonekaluja, että niiden yli joutuu harppomaan.

Rallitie hurmaa

Neljäntenä päivänä jatkan matkaa äidin jättämien ruokien ja lihasrelaksanttivoiteen vahvistamana. Ohitan hautausmaan, jossa minulla on useita tuttuja.

Aulis, Elma, Martti ja Anna ovat täällä, mutta isovanhempien poismeno on surullisuudestaan huolimatta luonnollinen asia. Sen sijaan kahta hautaa on vaikea ymmärtää. Toinen kuuluu pikkuveljelleni, joka täyttäisi parin viikon kuluttua 28 vuotta. Toinen on minua muutamaa vuotta nuoremman naapurinpojan. Kun ajattelen meitä kolmea lapsina, tunnen itseni paljon vanhemmaksi kuin kolmekymppiseksi.

Tällä alueella olisi useita seurakuntia, joissa voisi vierailla, esimerkiksi Lempäälässä. Jatkan kuitenkin matkaa Ideaparkiin, jonne olen sopinut lounastreffit. Valtava kauppakeskus on kuin vieras planeetta sen jälkeen, kun on potkutellut tuntikausia yksinään pitkin maantietä, joka ei tarjoa kovin kummoisia virikkeitä. Varmimmin flow syntyy keskittymisestä, kun yrittää pysytellä poissa autojen tieltä mutta ei niin lähellä asvaltin reunaa, että tipahtaa ojaan. Näen varmaan tämän jälkeen unissani valkoisen viivan, joka vilisee nauhana silmissä.

Valittavana on kaksi reittivaihtoehtoa. Tamperetta kohti vievä tie tarjoaisi mahdollisuuden käyttää kevyen liikenteen väylää, mutta se on kahdeksan kilometriä pidempi. Savontie kulkee Ideaparkin luota suoremmin kohti Kangasalaa. Netin tietojen mukaan se on päällystämätön, ja jollakin foorumilla siitä käytetään nimitystä rallitie, mikä herättää epäilyksiä. Päätän kuitenkin ottaa riskin.

Alussa päällystettä riittää ja meno tuntuu leppoiselta. Sitten se alkaa. Tiukkaa mutkaa seuraa vielä tiukempi mutka, ja koko tie tuntuu olevan pelkkää ylä- tai alamäkeä. Pohja on kuitenkin tiivis, joten potkiminen ei muutu merkittävästi raskaammaksi kuin asvaltilla. Annan pyörän mennä alamäissä niin kovaa kuin se kulkee, ja hetkittäin tunnen tosiaan olevani potkupyöräilijöiden Tommi Mäkinen. Kun ottaa huomioon, ettei pyöräkorin sisältökään lennä kyydistä kuin kerran, kannatti valita rallitie.

Kangasalla kelpaa olla kristitty

Kangasalan helluntaiseurakunnan rukoushuone on vaikuttava ilmestys torin laidalla. Saako sanoa, että se näyttää ihan oikealta kirkolta? Kyseessä on arkkitehti Veikko Gröhnin suunnittelema rakennus, jonka torni kohoaa korkealle ja risti näkyy joka suuntaan.

Rukoushuoneella olisi yöpymismahdollisuus, mutta tänään pääsen kotimajoitukseen Timo ja Saara Hämäläisen luo. Heidän kaunis omakotitalonsa on luonnonläheisellä paikalla keskustan ulkopuolella. Myös lapset Valtteri, Venla ja Aino ovat kotona. Huomaamme, että meillä on linkki menneisyydessä: olemme olleet samoihin aikoihin mukana Royal Rangers -harrastuksessa ja suurleireillä.

Toimittajan työn realiteetit ovat tälle pariskunnalle tuttuja. Timolla on kokemusta hengellisestä radiotyöstä, ja Saara on ollut 1990-luvulta asti mukana Lasten kotipuu -tv-sarjan tekijätiimissä.

– Välillä tuntuu, että voimat ja ideat ovat lopussa, mutta aina siitä kuitenkin innostuu uudestaan, Saara sanoo.

Kumpikaan ei ole syntyperäisiä paikkakuntalaisia, vaikka perhe on asunut täällä jo pitkään. Timo kertoo, että Kangasalla on poikkeuksellisen hyvä hengellinen ilmapiiri: ihmiset suhtautuvat uskonasioihin avoimesti ja helluntailaiset tekevät yhteistyötä luterilaisten kanssa. Alueen historiaankin kuuluu useita herätyksiä.

– Kun lapsille suunnatut Mix-illat aloitettiin, odotimme paikalle ehkä kolmeakymmentä lasta. Heitä tulikin heti 120. Se on varmaan meidän vetovoimaisin työmuotomme.

Perheen kahta nuorinta jäsentä, Elviä ja Mustikkaa, en pääse näkemään kuin vilaukselta. Kissat nauttivat mieluummin kesäisestä illasta ulkona kuin ottavat vastaan vieraan hellyydenosoituksia.


Säde Loponen