Merkkipäiviä: Marko Halttunen 50 vuotta

Joutsenet palaavat jo Pohjoisjärvelle ja len­tävät Ison Kirjan alu­een yli. Viisikymmen­vuotispäivän kyn­nyksellä konferenssikeskuksen johtajalla Marko Halttusella on puolestaan sellainen vaikutelma, että 17:n Isossa Kirjassa vietetyn vuoden jälkeen hän saattaa olla valmistautumassa johonkin uuteen.

Mies liikuttuu, kun mieleen nousee koko elämän ajan mukana kulkenut ajatus Euroopasta, joka tarvitsee evankeliumia.

– Minulla on ollut haaveena, että jos joskus voisin tehdä jotakin maanosamme eteen, mutta vielä ei ole harmainta aavistusta, mitä, missä ja milloin se olisi.

Ranska vai Suomi?

Eurooppaan Halttusen tie on vie­nyt ennenkin.

Syksyllä 1987 uskovainen hel­luntaiperheen poika Lievestuo­reelta muutti Brysseliin opiskellakseen Raamattua Continental Theological Seminaryssa.

Opintoihin kului neljä vuotta, ja vuoden kuluttua paluusta koti­seurakunta päätti pyytää kasvat­tiaan väliaikaiseksi pastorikseen. Työnkuvaan kuului myös koulu­työtä Keski-Suomen alueella.

Jo vuosia Marko oli pitänyt yh­teyksiä Ranskassa asuvaan He­leniin, jonka juuret äidin puolelta johtavat myös Lievestuoreelle. Vuonna 1993 nuoret menivät kih­loihin ja vuonna 1995 naimisiin.

– Se oli iso käännekohta elä­mässä: kotona asuminen ja koti­seurakunnan pastorina oleminen päättyivät. Muutimme Ranskaan Montpellierin kaupunkiin, jossa Helenillä oli vielä vuosi opintoja jäljellä, Marko Halttunen kertoilee.

Ranskassa hän panosti jo Brys­selissä aloittamiinsa ranskano­pintoihin ja pystyi hyödyntämään kielitaitoaan myös paikallisen seurakunnan työssä.

Halttunen pohtii, että elämä oli­si mennyt aika eri latuja, jos per­he ei olisikaan palannut Suomeen vuoden kuluttua. Tuliaisena nuo­rellaparilla oli pieni poikavauva.

Lyhyen Lievestuoreen-jakson jälkeen Halttuset lähtivät Nurmi­järvelle Markon pastorinpestin perässä ja olivat Etelä-Suomes­sa neljä vuotta. Vuosituhannen vaihteessa kutsuikin yllättäen Keuruu ja Iso Kirja -opisto.

– En tiedä, mistä nimeni oli juolahtanut hallituksen mieleen, mutta uskalsin vastata kutsuun, ja maaliskuun alusta 2001 olen ollut täällä. Tämä on ollut pisin ja merkittävin jakso työurallani. Työni on haastavaa ja antoisaa, Marko Halttunen kiteyttää.

– Siihen on sisältynyt suur­juhlia, jäsen-, seurakunta- ja si­dosryhmäyhteyksien hoitamis­ta, kuoromatkoja, opetusta ja ra­kennushankkeita, kuten Iso Pata vuonna 2006.

”Sinusta taitaa tulla saarnaaja”

Marko Halttunen nauttii työs­sään etenkin seurakuntayhteyk­sien hoitamisesta muun muassa saarnavierailujen muodossa.

– Saarnaaminen on kutsumuk­seni ytimessä, Halttunen sanoo.

Sanat vahvistaa 16-vuotiaa­na puheenvuoron jälkeen kuul­tu kommentti ”Sinusta taitaa tul­la saarnaaja”.

Saarnaaminen on kiinnostanut Halttusta niin paljon, että hän on tehnyt aiheesta myös gradun teo­logian opinnoissaan. Asiantunti­jalta voikin kysyä pienen saarna­vinkin vaikka kesken syntymä­päivähaastattelun.

– Gradussani löysin kymme­nen hyvän saarnan laatutekijää, joita ovat muun muassa aiheen sytyttävyys, kahlitsematon käsi­kirjoitus ja vuorovaikutus yleisön kanssa. Todella tärkeää saarnaa­jalle on minusta tekstin uudelleen kokeminen. On hienoa, kun raa­matunteksti alkaa elää uudella ta­valla jossakin tietyssä tilanteessa.

Peruslähtökohta saarnalle on Halttusen mielestä rukous ja joh­datuksen etsiminen oikean tee­man ja tekstin löytämiseksi.

Helluntailiikkeen saarnaperin­teessä Halttunen kiittää Pyhän Hengen voitelun painottamista ja saarnaajien persoonallisuuden vaalimista. Liikkeessä myös saar­nataan edelleen Sanasta. Toisaal­ta myös helluntaisaarnojen heik­kouksia löytyy.

– Joskus liikkeessämme on aja­teltu, että kun kerran on Pyhän Hengen voitelu, ei tarvitse val­mistautua. Saarnoja on vaivan­nut myös johdonmukaisuuden ja jäsentelyn puute.

Paluu nuoruuden harrastukseen

Marko Halttunen on totuttu nä­kemään Juhannuskonferenssin ja muiden suurtapahtumien la­valla. Konferenssitoiminta onkin Halttusen toinen ”lempilapsi” IK-opistossa.

Halttunen toivoisi, että Juhan­nuskonferenssi voisi elävöittää seurakuntia ympäri vuoden.

– Konferenssi kokoaa paljon sellaisiakin ihmisiä, joita ei näy seurakuntien arjessa. Jospa tapah­tumamme voisivat vahvistaa aktii­vista seurakuntakristillisyyttä.

Jo historian lehdille siirtynyt Iso Soitto -festivaali houkutteli Ison Kirjan alueelle paljon myös muita kuin helluntaiseurakun­nissa tuttuja kasvoja. Ihmisten ta­voittaminen ja palveleminen jat­kuvat muun muassa leirintäalu­eella ja frisbeegolfradoilla.

Ei ihme, että Halttunen oli ke­hittämässä Isoon Kirjaan juuri musiikkitapahtumaa – monenlai­sen musiikin ystävä kun on. Nuo­ruuden musiikkiharrastus herä­si odottamattomasti eloon noin vuosikymmen sitten, kun hän kaivoi rumpukapulat esiin saarnaajan salkustaan. Praisement-ylistysbändi esiintyi myös synty­mäpäivillä.

– En osannut odottaa tällais­ta jaksoa, enkä koskaan ollut ku­vitellutkaan kirjoittavani lauluja, myös muutaman kappaleen yh­tyeelle säveltänyt ja sanoittanut Marko Halttunen sanoo.

Syntymäpäivillä viisikymppisil­tä odotetaan kai yleensä juhlapu­hetta, joka kertoo, mitä päivänsan­kari on oppinut elämänsä aikana. Marko Halttunen summaa koke­muksensa Jumalan uskollisuu­teen sekä nöyryyden oppimiseen.

– Vaikka monet tekijät sotisivat sitä vastaan, Jumalaan voi ja kan­nattaa aina luottaa. Ja ollaksemme edes vähän suuren Jumalan käy­tössä meidän on opittava olemaan nöyriä. Se on perushyve, jota Raa­mattu painottaa.

Syntymäpäiväsankari toivoo RV-lehden lukijoiden mahdolliset muistamiset Iso Kirja ry:n keräys-tilille: FI53 4762 1020 0444 08.

Anna Lehtinen