Libanonin monta tuskaa

Olen tehnyt matkoja Lähi-itään neljän vuoden ajan. Seuraan ällistyneenä Syyrian konfliktin jatkumista vuodesta toiseen tulitaukosopimuksista ja muista höpötyksistä riippumatta. Eikö tämä hullutus koskaan lopu?

Toukokuussa Bekaan laakson pakolaisleirit odottivat Libanonissa. Ennen koneeseen nousua Savonlinnassa sain matkaevääksi tekstiviestin: ”Kaikkea hyvää sinulle, joka olet lähdössä matkaan. Kun tapaamasi ihmiset jakavat pelkonsa sinun kanssasi, jaa sinä rohkeutesi heidän kanssaan.” Yritän!

Beirutissa Suomen suurlähettilään kanssa loimme tilannekuvan Libanonista ja naapureista. Pakolaisnimikettä maassa ei käytetä. Virallisen tiedotteen mukaan Uudenmaan läänin kokoisen maan 4,5 miljoonan kanta-asukkaan luokse on vain saapunut 1,5 miljoonaa ystävää ”hieman vierailulle” – telttailu on kestänyt nyt yli viisi vuotta. Lisäksi 500 000 asuu laittomasti kerrostalojen katoilla, parvekkeilla ja kellareissa.

Suomessa keskustelimme kovaäänisesti 10 000 mahdollisen turvapaikansaajan sijoittamisesta. Jos kantaisimme taakkaa Libanonin tavoin, pakolaisia olisi Suomessa nyt 2,7 miljoonaa!

Viisi avustuskohdetta

Etsimme leirien joukosta osoitettamme peltojen, ojien ja telttameren keskeltä. Jo Suomessa sain kuulla, että kaikista lääkkeistä on huutava pula. Todeksi osoittautui sekin, että apteekeista saa lähes millaisia lääkkeitä tahansa, kunhan vain on rahaa ostaa. Teltoissa asuvat kaikkein köyhimmät, joilla ei ole varaa edes ruokaan saati sitten lääkkeisiin.

Alkoi mielenkiintoinen apteekkiralli. Lopulta teimme diilin yhden apteekkarin kanssa. Ostin peräkontillisen lääkkeitä. Pakkasimme autoon sairastumisten alussa tarvittavat ensihoitolääkkeet, ja apteekkari lupasi pitää loput asiallisissa säilytystiloissa tulevia tilanteita varten.

Saamani raha-apu tuli siis tarkasti käytettyä viiteen kohteeseen. Ensin hankittiin lääkkeitä, ja seuraavaksi sementoitaisiin pian alkavan kesäloman aikana koulun piha, ennen kuin sateet tulevat ja kaikki muuttuu mutavelliksi. Hankitaan koulutarvikkeita niin, että jokaisella olisi edes oma kynä ja tarpeelliset kirjat. Kaupungeissa laittomasti asuville tarjotaan ruoka-, vaate- ja vuokra-apua. Totuus Libanonissakin on se, että joillakin on otsaa käyttää toisten hädänalaista tilaa hyväkseen ja kyniä korkeina vuokrina viimeisetkin rahat pois.

Puoli kymmeneltä oli tapaaminen, ja lähdimme tukkukauppaan. Sinne oli koottu valmiiksi 150 säkillistä jauhoja, papuja, riisiä, öljyä ynnä muuta. Leirin johtajalla oli tarkka lista köyhimmistä, jotka vuorollaan pääsevät osallisiksi avusta.

Ruoka-avun jakamiskohteita oli tänään seitsemän. Pääsin vierailemaan muutamissa teltoissa ja kuulin karuja totuuksia leiriläisten taustoista. Ensimmäinen kohtaamani viisilapsinen perhe pakeni Isiksen tappajia Idlibistä. Isä kertoi kasvot vakavina viiden vuoden takaisista tapahtumista.

Kesken kuuntelun ja kuvaamisen pysähdyin, kun huomasin, että toiseksi vanhimmalla 14-vuotiaalla pojalla ei ollut vasenta kättä. Häkellyin, mutta kysyin kuitenkin, mitä tapahtui. Poika oli ollut kadulla kävelemässä, kun helikopteri lensi yli ja pudotti sirpalepommeja  kaupunkiin. Hän haavoittui ja joutui kuukaudeksi sairaalaan. Koko käsi leikattiin pois – jäljellä oli vajaan kymmenen sentin tynkä. Minulla ei ollut sanoja, ja kuvaaminen unohtui.

Selostukset kokemuksista vain jatkuivat. Minulle riitti! Viidennen pysähdyspaikan jälkeen pyysin kyytiä takaisin koululle. En jaksanut enää.

Tulin koulun sementtilattialle lepäämään ja selvittämään ajatuksiani. Päätös oli selvä. Teen kaikkeni auttaakseni näitä perheitä vielä enemmän. Suomalaisten silmät on saatava aukeamaan.

Kristityillä vaikeinta

Paluumatka rajan läheisyydestä Zahlesta Beirutiin sujui hiljaisena. Minut tuntevien ihmisten on vaikea kuvitella Ekin olevan hiljaa, mutta nyt ei ollut muuta mahdollisuutta. Näin mielessäni edelleenkin säkkien jakamisen ja kuuntelin mitä uskomattomimpia elämänkohtaloita. Katselin mykkänä vuoristo-maisemaa.

Jumalanpalveluksen jälkeen olimme sopineet kahden laittomasti maassa asuvan perheen kohtaamisen. Seurakunnat yrittävät auttaa pakolaisia kaikin mahdollisin tavoin, sillä nämä ovat vailla minkäänlaista virallista tukea. He elävät kuin vankeina.

Latakiasta paennut 10 hengen perhe vaelsi yön pimeydessä salaisten järjestelyjen turvin naapurustonkaan tietämättä rajan yli Libanoniin. He saivat vuokrattua kaksi pientä katutason alapuolella olevaa huonetta Beirutista. Ainoa ikkuna katon rajassa oli peitetty kaltereilla ja muovilla. He eivät voineet liikkua vapaasti kaupungilla ilman papereita, sillä poliisiratsian kohdatessaan heidät automaattisesti palautetaan takaisin Syyriaan pommitusten keskelle.

Marraskuussa palasin Libanoniin tarkistamaan, että kaikki edellisellä matkalla tehdyt sopimukset oli toteutettu.

Viidestä avustuskohteesta jouduin pudottamaan yhden pois, mutta muut olivat toimineet erittäin asiallisesti.

Karmeaa oli kuunnella pakolaiskeskuksella jos jonkinlaisissa rotankoloissa asuvien kokemuksia. Sain kuulla mitä uskaliaimpia pakenemisia Isiksen valtaamista kaupungeista. Julmimpia kidutuksia olivat kokeneet kristityt perheet. Tämä fakta halutaan jostain kumman syystä vaientaa myös suomalaisessa paljon kehutussa mediassa.

Miten voisin sulkea silmäni ja korvani ja lopettaa avustusmatkojen tekemisen? Rukoilkaamme siis uskollisesti kaikkien pakolaisten puolesta. Kukaan ei lähde huvikseen tuhansien kilometrien retkelle omasta kotimaastaan kohti Suomea kävelemällä, jonkinlaisella veneentapaisella tai edes junalla. Kaikki tarvitsemme turvallisen kodin.


Erkki K. Ikäläinen