Jaakko Sahimaa – Kainuun matkasaarnaaja ja herkkä taiteilija

Kirjailija Jaakko Sahimaa oli oman tiensä kulkija – vaatimaton ja herkkä. Rikas mielikuvitus ja henkilökohtaiset kokemukset tekivät hänestä kirjailijan.

Sahimaan poika Pekka Sahimaa muistelee isänsä kirjoitusvuosia:

– Kun olimme pieniä, isä kirjoitti yleensä aikaisin aamulla ja sitten toiseen otteeseen sillä aikaa, kun olimme koulussa. Hän kirjoitti lyijykynällä ensimmäisen vedoksen ja kirjoituskoneella seuraavan. Leikkaa ja liimaa -menetelmä oli ahkerassa käytössä.

– Isä kertoi meille lapsille tarinoita. Erityisesti eläinjutut olivat suosiossa; punasilmäisen Heikki Henterin seikkailut kalojen maailmassa, Ville Velikullan mustavalkoiset lennot Kainuun metsissä ja Rannarin ketun kutkuttavat kepposet tulivat tutuiksi jo ennen kuin niitä oli edes paperilla – saati sitten julkaistu. Isä oli joskus omissa maailmoissaan ja virnuili hyväntahtoisesti. Siitä näki, että mielikuvitus oli synnyttämässä jotain uutta juttua.

Elämän kolme peruspilaria

Jaakko Sahimaan elämässä Jumala, luonto ja perhe olivat peruspilarit. Sahimaa oli saanut lapsuudessaan vaikutteita körttiläisyydestä. Helluntailaisuus toi oman värinsä ja tuoksunsa kristillisyyteen. Välillä mies veisasi körttivirttä ”Oi Herra jos mä matkamies maan” ja hetken kuluttua helluntailaista laulua ”Jumalan virrat nyt kuohuu”.

Sahimaan usko Jumalaan oli kokonaisvaltaista ja näkyi ajasta ja paikasta riippumatta kaikessa.

– Luonto oli isän olopaikka, jossa Jumalan temppeli oli läsnä kaikkialla ja Luojaa saattoi ylistää niin kalastus-, metsästys- kuin marjaretkilläkin, Pekka Sahimaa muistelee.

– Lisäksi isä oli läsnä perheessä. Se oli hänen seurakuntansa, jota hän Esteri-vaimonsa kanssa paimensi ja jolle hän esimerkillään antoi suuntaviivat elämään.

– Isä jäädytti luistinradan, otti hiihtoaikoja ja vei metsäretkille Kiantajärven rannoille. Mutta ennen kaikkea hän tartutti uskon Jumalaan.

Pihlajapuun kukinnoissa nuoruuden päivät

Sahimaan viimeisiä kirjallisia tuotoksia 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alkupuolella olivat Pihlajapuu-kirjat, joissa hän käsitteli sota-aikaa ja sen jälkeistä jälleenrakentamisen vaihetta Suomessa. Kirjat olivat Sahimaan nuoruuden parhaiden päivien kuvausta.

Jaakko Sahimaa tuli uskoon nuorena miehenä, ja hänen elämänsä muuttui täysin.

– Isäni polvistui pöllipinon ääressä ja lupasi elämänsä Jumalalle. Heti uskoontulonsa jälkeen hän alkoi pitää kotipitäjässään Keiteleellä seuroja ja lapsille pyhäkoulua.

Jumalan aikataulun mukaan Jaakko Sahimaa vei evankeliumin valoa myös Kainuun sähköttömiin tupiin.

– Ihmiset löysivät Pelastajansa, jota isä yhdessä saarnaajatovereidensa kanssa esitteli sydämensä pohjasta. Näitä nuoria Jumalan sankareita liikkui eri puolilla Suomea julistaen sanomaa Jumalan valtakunnasta.

Jaakko Sahimaan henkilökuva muistuttaa meitä syksyn putoavia lehtiä katselevia. Ennen kuolemaansa kirjailija totesi: ”Sytyttäkää minun hautajaisissani kaksi kynttilää. Toinen sen muistoksi, että huono mies on lähtenyt, ja toinen sen toteamiseksi, ettei parempaakaan tule tilalle.”

Vaikka pihlajapuun lehdet ovat varisseet pois, ne puhkeavat jälleen päivän valjetessa.


Hanna-Kaisa Rahikainen