Huono rukoilija

Alakouluikäisenä kiinnostuin rukoilemisesta. Olin oppinut äidiltä Isä meidän -rukouksen, mutta halusin viedä homman seuraavalle tasolle. Kokosin jakkaralle kotialttarin ja asettelin sille kaikki aihepiiriin sopivat esineet, jotka satuin omistamaan: muutaman vuoden takaisen Päivän Tunnussanan, Gideoneilta saadun Uuden Testamentin ja Turun tuomiokirkkoa esittävän postikortin. Jakkara oli nurkassa ja jäi kätevästi piiloon, kun joku avasi huoneeni oven.

Eräänä päivänä olin rukoilemassa, kun isä tuli yhtäkkiä sisään. Hän yllätti minut niin sanotusti housut kintuissa alttarin ääreltä. Häkellyin niin, että purskahdin itkuun. Rauhoituin vasta, kun isä oli riittävästi vakuutellut, ettei ollut syytä itkeä eikä rukoilemisessa ollut mitään pahaa.

Nykyään tapaus tuntuu sekä liikuttavalta että huvittavalta. Mieheni mielestä se on kuin suoraan jostain pyhimyslegendasta. Siinä missä muut lapset jäävät kiinni pornolehtien katselusta, tämä valittu lapsi lehteili vain Päivän Tunnussanaa.

En tiedä, johtuiko reaktioni siitä, että olin kuullut isän esittävän hieman uskontokriittisiä mielipiteitä ja pelkäsin hänen nyt pitävän minua typeränä. Lapsethan yleensä tulkitsevat vanhempiensa puheita itseään koskeviksi silloinkin, kun vanhemmat tarkoittavat vallan muuta. Nolostuminen voi kuitenkin kummuta myös siitä, että rukoillessaan ihminen on tavallaan paljas. Hengellisyydessä on pyhä ja yksityinen puolensa samalla tavalla kuin vaikkapa seksuaalisuudessa.

Suomalaiset ovat tottuneet ajattelemaan, että uskonto on yksityisasia. Herätyskristillisissä piireissä asia ymmärretään toisin. ”Pää pystyyn, näytä värisi! Pää pystyyn, kerro uskosi”, lauletaan tutussa hengellisessä laulussa.

Oma näkemykseni sijoittuu jonnekin edellisten välimaastoon. Minusta on hullua puhua uskosta vain yksityisasiana tai esimerkiksi vaatia, että politiikkaa ja uskontoa ei sekoiteta. Jos usko on ydin, joka lävistää ihmisen koko olemuksen, miten hän voisi irrottaa sen itsestään? Hän voi toki olla puhumatta uskostaan, mutta se vaikuttaa silti hänen tekoihinsa ja ajatuksiinsa.

Toisaalta uskoon liittyy myös yksityinen puolensa, Jumalan ja ihmisen välinen henkilökohtainen kohtaaminen: ”mene kammioosi ja sulje ovesi ja rukoile Isääsi, joka on salassa”.

***

Varhaisesta harrastuneisuudestani huolimatta olen omasta mielestäni huono rukoilija. Tuntikausia kestävät rukouskokoukset kauhistuttavat minua. Käsi puutuu koholla pitämisestä ja ajatus harhailee. Jos rukoilen ääneen, en haluaisi toistaa fraaseja, mutta mitä  muuta sitten sanoisin? Miten sanoa sama asia niin monella eri tavalla, että rukous kestää edes muutaman minuutin?

Vaikka on tiedossa, ettei meitä kuulla monisanaisuutemme tähden, monisanaisuus on muodostunut ihanteeksi. Tämä tulee selvimmin näkyviin silloin, kun joku jättää odotukset täyttämättä. Erästä ystävääni pyydettiin kerran siunaamaan matka, jolle joukko ihmisiä oli lähdössä. ”Herra, siunaa tämä matka. Aamen”, hän sanoi. Muut näyttivät hetken pöllämystyneiltä. Olihan se rukous, muttei kirjoittamattoman kaavan mukainen.

En suinkaan vastusta sanoja, sitä älköön kukaan luulko. Nehän ovat rakkaimpia työkalujani, ja etenkin esirukouksen yhteydessä niillä on myös sielunhoidollinen merkitys sille, joka kuulee puolestaan rukoiltavan. Yksityisessä rukouksessa minulla vain on usein hyvin vähän sanottavaa. Tunnen itseni kykenemättömäksi määrittelemään Jumalaa, ihmisiä ja ihmisten ongelmia; haluaisin vain päästä Jumalan lähelle. Niinpä viihdynkin parhaiten hiljaisen rukouksen tilaisuuksissa.

Kun kaksi ihmistä tuntee toisensa läheisesti ja on syvästi kiintynyt toisiinsa, he voivat toisaalta puhua mistä vain ja toisaalta istuskella hiljaa yhdessä, ilman että vaitiolo tuntuu vaivaannuttavalta. Ehkä näin voi olla myös ihmisen ja Jumalan suhteessa.


Säde Loponen