Esteri Sahimaa ylitti maaliviivan

Kokoonnuimme sunnuntaina 25. syyskuuta Siilinjärvellä Pöljän museon pirttiin äitimme Aino Ester Sahimaan muistotilaisuuteen yhdessä lähisuvun ja muutamien äidin ystävien kanssa. Mieleemme tulvi muistoja äidistä ja hänen elämänkaareensa sisältyviä tapahtumia vuosikymmenten ajalta.

Pentti Oikarinen loihti pianostaan Äideistä parhain sä oot, joka toi kyyneleet silmiin. Saarnaaja Urpo Järvinen oli juuri siunannut äidin ruumiin lämpimin sanoin ja hänet oli laskettu Siilinjärven hautausmaan hiekkaiseen isänmaahan miehensä Jaakon viereen.

Mentyään iäkkäänä naimisiin äiti ei uskonut koskaan saavansa lapsenlapsia. Hän kuitenkin näki heitä 16, jopa yhden lapsenlapsenlapsen, pikku-Meten. Heidän suustaan kuultiin lämmintä muistoa mummon iloisuudesta ja elämänmyönteisyydestä, esirukouksista ja kapulanvaihdosta, josta hän oli viimeisillä tapaamisilla kesällä puhunut. Näille viestinviejille mummo on uskonsankari, jonka esimerkki kannustaa hyvään kilpaan.

Äidin suunnistuskilpailun lähtölaukaus parahti Muuruvedellä 20.6.1919. Maaliviiva ylittyi 13.9.2016 Siilinjärvellä 97-vuotiaana. Kilpailu on nyt takana ja seurakaverit tuulettavat: hyvin kilpailtu, juoksu päätetty. Voitonjuhlat ovat alkaneet.

Maali siinsi voittajan silmissä jo pitempään. Loppusuora tuntui välillä liiankin pitkältä. Viimeisillä metreillään tajunnan jo katkeillessa äiti luuli valkopukuista sairaanhoitajaa Jeesukseksi ja sanoi iloissaan: ”Voi nytkö sinä tulit, Jeesus Mestari!”

Äiti oli vielä pikkutyttö, kun hänen oma isänsä kuoli. Köyhissä oloissa hän joutui mummon ja ukin hoitoon useammaksi vuodeksi. Uskovainen ukki opetti Esteri-tytölle, että on olemassa Jumala, jolle pikkuinen tyttökin voi asioistaan puhua. Usko Taivaan Isään syntyi orpo-Esterille jo lapsuudessa.

Merkittävä rasti äidin kisassa oli Jumalan kutsuun vastaaminen ja evankeliumin työhön lähteminen nuorena naisena 1940-luvulla. Hän kierteli evankelistaystäviensä kanssa Keski-Suomen ja Savon kyliä. Evankelistatytöt lauloivat kitarasäestyksellä herätyslauluja ja pitivät lyhyitä puheita. Sydämestä vakuuttavasti julistettu ilosanoma kosketti ihmisiä. Vallankumouksellinen sanoma muutti monien elämän ja antoi suuntaa eksyksissä harhailleille kartattomille kulkijoille.

Pikku hiljaa Esterin kompassi näytti suuntaa Kainuun vaaramaisemiin. Siellä vastaan tuli 1950-luvun lopulla käänteentekevä rastiväli. Kilpailija kohtasi Kainuun korvessa toisen suunnistajan, miestensarjalaisen Jaakko Sahimaan. Tämä saarnamies oli jo 1940-luvun lopulta lähtien kiertänyt Kainuun sähköttömiä syrjäkyliä levittäen kirkasta valoa Jumalan valtakunnasta.

Tästä alkoi äidin kertoman mukaan elämän vaiheikkain parinkymmen vuoden rastiväli. Esteri ja Jaakko perustivat perheen. Äiti synnytti yli nelikymppisenä meidät kolme lastaan, joille elämä Suomussalmen Ritvalinnassa antoi turvallisen pohjan. Äiti ja isä olivat läsnä rakastamassa ja huolehtimassa. Elämän eväät olivat jaossa, ja jaettavaa riittää vielä lapsenlapsille.

1980-luvun alussa äidin ja isän yhteinen taival jatkui takaisin Savoon, ensin Heinävedelle ja sitten Siilinjärvelle. 1990-luvun loppupuolella isä sairastui hiljalleen muistisairauteen, joka riisui hänestä pois kaiken muun paitsi kirkkaan uskon ja omaleimaisen huumorin. Äiti hoiti isää urhoollisesti kotona isän kuolemaan asti 2005.

Kilpaparin poismeno otti koville. Myös elimistön rappeutuminen, lähinäön menettäminen ja  lonkkamurtumat tekivät kilpailun loppuvaiheista haasteellisia. Äiti oli kuitenkin sitkeä, omien sanojensa mukaan kuin kissa, joka tipahtaa aina kynsilleen. Elämän viimeiset vuodet olivat pitkiä. Loppusuoran kramppeja ja hengästymistä ei kuitenkaan kestävyyslajin maalissa enää muisteta, vaan kilpailusuoritusta voi kutsua erinomaiseksi.

Uskomme äidin yhtyvän Ukko-Paavon virren sanoihin: ”Voimaasi tahdon julistaa ja kiittää armostasi, niin että lastenlapsetkin saa nähdä kunniasi. Ei ääriä, ei määriä Sun viisaudellasi.”

Kiitos paljon äidille siitä, mitä olit ja annoit. Kiitos paljon Jumalalle äidistä, jonka meille annoit.


Pekka, Matti ja Saara