KRISTILLINEN VIIKKOLEHTI 10/2016Kirjallisuus:The

”Basso ei voi koskaan tulla liian lujaa”

Sonja ja Heikki Kiseleff uskovat, ettei kaikkea kesän lämpöä ole vielä koettu. Kuva: Kiseleffien albumi

En usko, että toukokuun lämpöaalto jäi kesän viimeiseksi, koska oma kesälomani on vielä edessä. Suomen suven hellepäivät ovat kuitenkin varsin niukka luonnonvara. Toisaalta lämpöaalto ei ole kuitenkaan uskon asia, vaikka moni tahtookin uskoa ja luottaa sen (toiseen) tulemiseen.

Minulle kesämusiikki on liveä, koska kesällä ainut oikea tapa nauttia musiikista on kuunnella eläviä soittajia ulkona kovaa. Ja ei, basso ei voi koskaan tulla liian lujaa.

Ylen toimittajalta kysytään useimmin, milloin juuri tehty haastattelu tai juttu tulee ulos. Seuraava kysymys on, mistä se tulee. Yllättävän usein joku saattaa udella, että mistäs lehdestä sitä ollaan, vaikka vieressä seisoo kamera valoineen ja mikrofoneineen.

En koskaan unohda hetkeä, jolloin matkustin auton takapenkillä ja musiikki pauhasi stereoista, mutta minä kuuntelin omasta elämästäni käytävää taistelua, jota kukaan muu ei voinut kuulla. Meininki kävi niin kovaksi, että lopulta pyysin päästä ulos autosta. Silloin tajusin, miten kovaa vääntöä meistä käydään jatkuvasti.

Kun kaipaan piristystä, yritän houkutella meillä asuvan Korkeamman Olennon lähikontaktiin. Pikapiristystä saa kaappaamalla saksanpaimenkoiran haliin ja ehdottamalla sille riehumista.

Lapsuuden haaveammattini oli roskakuski, koska roskiksen tyhjentäminen näytti pikkupojasta maailman hienoimmalta jutulta.

Kun katson peiliin, näen keski-ikäisen miehen, joka luulee olevansa nuorempi kuin oikeasti onkaan. Todellisuus palauttaa maan pinnalle, kun huomaa, ettei ymmärräkään enää ihan kaikkea, mitä nuoriso puhuu.

Jos pitäisi aloittaa jokin uusi ura, se voisi olla kirjailija. Aloittaisin lastenkirjasta, jonka pääroolissa olisivat sisarukset Tum ja Put. Koska kirjoittamista ei kuitenkaan jaksa tehdä päivittäin, sivuhommaksi tarvitaan jotakin, jota voi tehdä ajasta ja paikasta riippumattomana diginomandina.

Jos saisin ohjata elokuvan, se varmaankin kertoisi Nikean ekumeenisesta kirkolliskokouksesta vuonna 325. Nikeassa keskusteltiin kristillisen uskon perusteista ja laaditin uskontunnustus nuorta kristikuntaa uhkaavia harhaoppeja vastaan. Joidenkin osallistujien kerrotaan olleen todellisia uskon sankareita, jotka olivat selvinneet vainoista ja kantoivat kehossaan pysyviä merkkejä ja vammoja uskonsa tähden.

Rakastan keskustella uskosta, uskonnosta ja teologiasta, koska ihmisillä on ihanan pinttyneitä käsityksiä ja tarve olla oikeassa jopa asioista, joista he eivät tiedä mitään. Usein törmää Da Vinci koodi -tason tietämykseen, jonka oikominen on aina yhtä suuri ilo. Näissä keskusteluissa joutuu silloin tällöin myös haastamaan oman ajattelunsa ja käsityksensä.

Rukoilen, että voisin lopettaa vakituiset työt ja käyttää aikani niin, että se tuo iloa muille ihmisille ja kunniaa Jumalalle. Tuskin hän katsoo pahalla, vaikka välillä ottaisi hieman rennomminkin, niin kuin tämmöiselle laiskanpulskealle teologille sopii.

Jeesus merkitsee minulle äärettömän Kaikkivaltiaan rakkauden osoitusta ja käden ojennusta hukkuvaa ja rajallista luomaansa kohtaan.

Anssi Tiittanen