”Arkisemmatkin lahjat ovat armolahjoja” – Tunnistammeko kaikki Raamatussa mainitut hengelliset lahjat, vai jääkö osa yliluonnollisempina pidettyjen kykyjen varjoon?

Elina Rautio 

Uudessa testamentissa seurakuntaa verrataan Kristuksen ruumiiseen, jossa jokaisella jäsenellä on ainutlaatuinen tehtävä ja siihen sopivat armolahjat. Osa Raamatun armolahjaluetteloissa mainituista kyvyistä on sensaatiomaisen yliluonnollisia, kuten sairaiden parantaminen tai ihmeiden tekeminen. Toiset taas vaikuttavat arkisemmilta, kuten rohkaiseminen, laupeuden harjoittaminen tai johtaminen, ja siksi niiden omistajat eivät välttämättä edes tunnista lahjojaan. Seuraavassa on kolme esimerkkiä tällaisten, Raamatussa mainittujen armolahjojen käytöstä. 

Koti ja sydän auki ihmisille 

Vieraanvaraisuus on hyvin luonnollinen osa identiteettiäni kristittynä. Tunnen olevani omimmillani silloin, kun ruokapöytämme ympärillä on ihmisiä ja saamme itkeä ja nauraa yhdessä. 

Koemme mieheni kanssa elämäntehtäväksemme Jumalan rakkauden jakamisen ja läsnäolon ihmisten elämässä, ja koti on siihen paras paikka. Kotona ihmisten on helppoa olla aitoja, rikkinäisiä, pettyneitä ja raadollisiakin. Periaatteemme on, että meille saa tulla sellaisenaan ja myös me saamme olla sellaisia kuin olemme. Emme tavoittele vieraiden viihdyttämistä, kolmen ruokalajin illallista tai sisustuslehteen kelpaavaa kotia vaan sitä, että koti ja sydän ovat auki kaikille. Otamme ihmiset osaksi elämäämme, pyydämme apua pyykkien laittoon tai valmistamme ruokaa yhdessä. 

Ensimmäinen yhteinen kotimme oli thaimaalainen bungalow, jossa oli aina avoimet ovet. Pieni kansainvälinen kotikirkko kokoontui olohuoneemme lattialla, ja sinne pyysimme myös kohtaamiamme etsijöitä. 

Nykyisin asumme Englannissa. Saimme olla aloittamassa ihanaa seurakuntayhteisöä, jonka jäsenet ovat läsnä toistensa arjessa. Meidänkin kotimme täyttyy viikonloppuisin ja useampana iltana viikossa ihmisistä – joko seurakuntalaisista tai muista uusista tai vanhoista tuttavuuksista. Sydämellämme ovat erityisesti perheettömät, joiden on valtavan tärkeää kokea olevansa osa perhettä. 

Olen asunut useammassa maassa ja huomannut, että vieraanvaraisuutta harjoittavat yhteisöt ovat todella eläviä. Uskonkin, että erityisesti ateriayhteys on niin tärkeä ja pyhä yhteyden muoto, että se tulisi löytää uudelleen myös länsimaissa. 

Anniina 

Varoilla voi tehdä hyvää 

Tein vasta aikuisiällä varsinaisen uskonratkaisun. Pian sen jälkeen minua alkoivat puhutella tarinat ihmisistä, jotka ovat palvelleet Jumalan valtakuntaa runsaan antamisen kautta. Minua inspiroi esimerkiksi amerikkalainen Robert Gilmore LeTournea, joka antoi 90 prosenttia omaisuudestaan Jumalan valtakunnan työhön. Aloin opiskella Raamatun talousperiaatteita tarkemmin ja toimin järjestössä, joka toi Suomeen raamatullista talousopetusta. 

Aloitin runsaamman antamisen aikana, jolloin tein todella pienipalkkaista rakennustyötä. Haastoin itseäni antamaan kymmenysten lisäksi enemmän, kokonaisen kuukauden tai useamman kuukauden palkan. Pyrin antamaan uskollisesti ja runsaasti tunteista välittämättä, koska halusin kasvattaa ”antamisen lihasmassaani”. 

Nykyään antaminen onkin erottamaton osa minua, yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Annan kymmenykset seurakuntatyöhön ja sen lisäksi 8–10:een erityyppiseen kohteeseen, jotka ovat vastuullisia, tuloksellisia ja edistävät Jumalan valtakunnan asiaa. 

Olen pyrkinyt kasvattamaan viisautta ja ymmärrystä, jotta osaisin säästää ja sijoittaa varojani oikein. Kun minulle uskotut varat karttuvat, pystyn tekemään enemmän hyvää. 

Luin kerran tutkimuksen, jonka mukaan kristityt antavat keskimäärin vain pari prosenttia tuloistaan. Oma antamiseni sijoittui vähemmistönä olevaan runsaammin antavien ryhmään, joten päättelin sen olevan osoitus armolahjasta. Silti toivon, ettei antaminen jäisi vain muutamien tehtäväksi vaan että yhä useampi uskova alkaisi rakastaa Jumalaa myös varoillaan. Evankeliumin työhön annettu raha on kuin rintamalle lähetetty huoltokuljetus, joka oikein käytettynä tuhoaa vihollisen voimaa: köyhyyttä, kurjuutta ja tietämättömyyttä Jeesuksen rististä. Se myös pitää ”Kristuksen armeijan” mukana taistelussa. 

Heikki 

Palveleminen tuo tyydytystä 

Olen ollut uskossa nuoresta pitäen ja osallistunut aina aktiivisesti seurakunnan toimintaan. Ensimmäinen tehtäväni taisi olla pyhäkoulu, jota pidin kaverini kanssa 14-vuotiaana. Opiskeluaikana pidin tyttökerhoa ja kotiäitinä ollessani päiväkerhoa. Kävin myös säännöllisesti yhden seurakuntamme vanhuksen luona ja kuljin monta vuotta erään uskoon tulleen alkoholistin rinnalla, mikä onkin ollut rankoin ja antoisin palvelutehtäväni. 

Olen löytänyt usein lyhyemmäksi tai pitemmäksi aikaa tehtävän, jonka olen kokenut palvelevan kokonaisuutta. Vastasin esimerkiksi vuosia seurakuntamme kirjamyynnistä, ja kun paikkakunnallamme järjestettiin Vapaakirkon kesäjuhlat, olin siellä eri vuosina eri tehtävissä riippuen siitä, missä minua tarvittiin eniten. Myös ViaDia ry:n diakoniatyön hallinnossa olen toiminut pitkään vapaaehtoisena. Lisäksi olen avustanut silloin tällöin lastenkirkossa, järjestänyt kirkkokahveja tai toiminut lastenleirin keittiössä. 

Joskus nuorempana kipuilin kokiessani, että en monista rukouksista huolimatta saanut ”hengellisempiä” armolahjoja. Olikin suuri löytö oivaltaa, että myös tällaiset arkisemmat lahjat ovat ihan oikeita armolahjoja. Koen, että Paavalin mainitsema avustamisen armolahja sopii minuun. Olen usein tarttunut sellaiseen tehtävään, johon on kaivattu jotakuta ja jonka olen kokenut tärkeäksi. Uskon, ettei se ole ollut ajautumista vaan Jumalan suunnitelma minulle. Olen saanut tyydytystä siitä, että olen saanut olla avuksi ja käyttää persoonaani ja lahjojani toisten hyväksi. 

Ajattelenkin, että yhtä lailla kuin profetoivan on tärkeää käyttää lahjaansa Jumalan ohjauksen mukaan, saan minäkin rukoilla johdatusta ja olla uskollinen. Uskon, että jokaiselle löytyy jokin palvelutehtävä, joka tuottaa iloa niin itselle kuin toisille. 

Marjatta