Kylmiä tuulia lappilaisessa seurakunnassa

Esa Pikkumäki, Tuulinen maa.
Väyläkirjat 2016, 316 sivua.

Rovaniemeläisen pastori Esa Pikkumäen esikoiskirja Tuulinen maa on syksyn yllättäjä hengellisen kirjallisuuden rintamalla. Kyseessä on pohjoisiin helluntaipiireihin sijoittuva rikosromaani.

Kirjan alkupuolen räväkät tapahtumat poroerotusaidalla nappaavat lukijan semmoiseen kyytiin, että siitä on vaikea hypätä hetkeksikään pois. Pikkumäki on esikoiskirjailijaksi onnistunut rakentamaan jämäkän draaman kaaren kaikkine dekkarissa tarvittavine henkilöineen.

Pikkumäen dialogi toimii ja henkilökuvaus on kutkuttavaa, sillä seurakuntakuvioissa mukana oleva voi niistä helposti tunnistaa omankin seurakuntansa arkkityypit hyvässä ja pahassa. Seurakuntalaisten luonnekuvaus reaktioineen on harvinaista herkkua, josta parhaiten pystyy kirjoittamaan vain kokenut pastori. Pikkumäki ei sorru selittelemään, ei puolustelemaan tai tuomitsemaan, vaan tyytyy vain esittelemään fiktiiviset henkilönsä omanlaisinaan.

Murhatun vanhimmistoveljen vaimo, paatunut rikospoliisi sekä juonittelun uhreiksi joutuneet peräkamarin pojat jäävät elämään lukijan mieleen. Venäläinen entinen upseeri on kaikessa uskottavuudessaan pelottavan suurten vastakohtien mies. Tuulinen maa, kuten  hyvän kirjan kuuluukin tehdä, jättää halun saada lukea henkilöiden kohtaloista lisää.

Kirjaa kestää lappilaisenkin lukea lähes ilman tuhahteluja murteen horjumisesta tai paikannimien sekoittamisesta. Pikkumäen vahvuus tapahtumien näyttämön valinnassa onkin juuri oma kokemus Lapista ja sen ihmisistä. Juonen kiertyminen ajankohtaisen tuulivoiman ympärille kertoo myös asiaan paneutumisesta.

Kirjan minäkertoja on pastori, joka joutuu pohtimaan, miten hänen kuuluu roolissaan toimia. Pastori joutuu vanhimmiston kanssa yhtäkkiä tekemään päätöksiä myös seurakunnan sisäisestä ja ulospäin suuntautuvasta tiedotuksesta. Mies on puun ja kuoren välissä monellakin tavalla. Mielen sopukoiden ristiriidoista kertovat pastorin aamurukoukset, joissa on paikoin raikkaan poikamaista sanailua ikävästä saada isän ohjausta kiperiin tilanteisiin. Armon merkitys kulkee koko kirjan läpi kantavana teemana. Ristiriitaa luo erään seurakuntalaisen vaatimus kiristää vuolasta armon hanaa Raamatun sanaa omintakeisesti tulkiten ja seurakuntalaisia puolelleen painostaen. Toisaalta pastori näkee työssään ihmisiä, jotka ajautuvat äärimmäisiinkin tekoihin lähes tahtomattaan olosuhteiden uhreina. Missä menee armon ja tuomion raja silloin, kun kädet tahriutuvat pääsyyllisen verestä?

Oman käsityksensä armosta Esa Pikkumäki on kirjoittanut dekkarinsa alkulehdillä kuvatun vankilakohtauksen rivien väliin, johon myös kirja päättyy. Alussa piirretty iso kysymysmerkki saa vastauksensa, ja ympyrä sulkeutuu. Kirjailijan kuivakan omalaatuisella huumorilla höystetty ääni kuuluu läpi teoksen varmana ja todentuntuisena.

Rankkojen juonenkäänteiden vastakohtana päähenkilö kuvaa hellyttävästi suhdettaan vaimoonsa, joka seisoo jalat tukevasti maassa silloinkin, kun miestä viedään lujaa tapahtumasta toiseen. Naisen rooli on tukea miehensä aivoitusten solmukohtien selvittelyä. Toisin paikoin kirjasta voi lukija ottaa pieniä vinkkejä vaikka oman parisuhteensa hoitamiseen.

Vahvan minäkertojan käyttö olisi antanut mahdollisuuksia tarjoilla lukijalle vielä syvempää kurkistusta pastorin roolia kantavan suomalaisen miehen sisäisiin ristiriitoihin ja prosesseihin saarnapöntön kummallakin puolella. Toivottavasti Tuulinen maa on Esa Pikkumäen tulevan helluntaidekkarisarjan ensimmäinen teos, jossa pastoripäähenkilön omaa inhimillistä kehityskaarta saadaan seurata muiden tapahtumien ohessa.


Kirsi-Klaudia Kangas