Kristillisyys on kehitysyhteistyön voimavara

Elina Vuola (toim.): Uskonto ja kehitys. Näkökulmia suomalaiseen kehitysyhteistyöhön ja -tutkimukseen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2015. Sid. 230 sivua.

Länsimainen sekulaari maailma on pitkään olettanut, etteivät uskonnot ole merkittäviä köyhien maiden kehitykselle. Uskonto ja kehitys -teos sen sijaan esittää, ettei etelän kehitystä voi ymmärtää ottamatta huomioon kristinuskon ja muiden uskontojen vahvaa vaikutusta ihmisten elämään.

Teos on ensimmäinen suomenkielinen kirja, joka selventää uskonnon ja kehitysyhteistyön suhdetta aiheesta käydyn kansainvälisen keskustelun valossa. Useimmissa artikkeleissa teemaa käsitellään suomalaisen kehitysyhteistyön ja kristillisen järjestökentän kannalta.

Kirjoittajat ovat aihepiiriin perehtyneitä teologeja ja kehitystutkijoita, joilla on vahvaa kenttäkokemusta Afrikasta ja Latinalaisesta Amerikasta. Viime vuosikymmeninä noissa maanosissa evankeliset ja helluntai-karismaattiset kirkkokunnat ovat kasvaneet nopeasti. Ilmiö heijastaa kristinuskon painopisteen siirtymistä eteläiselle pallonpuoliskolle. Kirkot vaikuttavat yhteiskuntien kehitykseen monin tavoin. Usein juuri paikallisiin uskonyhteisöihin luotetaan elämän turvaverkkoina. Ne pysyvät, kun kansainväliset avustusoperaatiot päättyvät.

Etelän kristillisyyden kasvu heijastuu myös lähetystyön ja kehityksen suhteisiin. Teologian tohtori Mari-Anna Pöntisen mukaan etelän oma panos näkyy uusimmassa lähetysajattelussa. Lähetys on usein kumppanuutta ja lähetysyhteistyötä kehitysmaiden kirkkojen kanssa. Yhteistyö sisältää muun muassa vakavan pyrkimyksen marginalisoitujen ryhmien ihmisarvon ja oikeuksien puolustamiseen. Lähetys yhdistyy näin ihmisarvoa kunnioittaviin kehitystavoitteisiin.

Tansaniassa vuosia työskennelleet teologian professorit Auli ja Mika Vähäkangas korostavat artikkelissaan, että pitkäaikaisilla lähetystyöntekijöillä ja länsimaista ajattelua tuntevilla paikallisilla uskonnollisilla johtajilla on kulttuurista osaamista, jonka hyödyntäminen on avain kestäviin muutoksiin. Sen sijaan länsimaisten rahoittajien nopeatempoinen tuloshakuisuus saattaa johtaa toimintaan, jossa paikallisyhteisöjen ääntä ei ehditä kuulla.

Uskonto ja kehitys -teema aktivoi myös kysymyksen kristillisen kehitysyhteistyön identiteetistä. Sekulaarin keskustelun valta-asema on johtanut siihen, että uskon näköalat on julkisuudessa minimoitu. Tätä asetelmaa erittelee kirjassa kehitystutkija Maria Palmusaaren tapaustutkimus Suomen Lähetysseurasta. Järjestö puhuu auttamistyöstään kehitysyhteistyön ammattikielellä sekulaareille rahoittajille ja suurelle yleisölle. Kristilliseen lähetykseen liittyvää sanastoa käytetään kirkollisille sidosryhmille. Vaikka lähetyksen ja kehityksen suhde on jännitteinen, niiden välille ei tarvitse muodostua ylipääsemätöntä kuilua. Kristillinen identiteetti voi säilyä yhtenäisenä, vaikka toimintaa kuvaava kieli vaihtelisi kohderyhmän mukaan.

Kirjaan sisältyy akatemiatutkija Päivi Hasun artikkeli helluntai-karismaattisen kristillisen liikehdinnän kehitysvaikutuksista ja Fida Internationalin toiminnasta Afrikassa. Kirjoitus osoittaa, että kokonaisvaltainen ihmiskäsitys yhdistää seurakuntien mission ja kehityksen tavoitteet; usko on motivaatiopohja auttamiseen ja voimavara paikallisyhteisöjen elämänlaatua kohentavaan muutokseen.

Uskonto ja kehitys -kirja rohkaisee kristillisiä järjestöjä tunnistamaan omien arvolähtökohtiensa ja seurakuntakumppaniensa vahvuudet työskentelyssään ihmiselämän hyväksi. Kehityksen kysymyksiin ja kehitysyhteistyön ammatilliseen työkieleen voidaan perustellusti sisällyttää entistä vahvempi kristillinen tulokulma ja nähdä aito kristillisyys kehityksen voimavarana. Samalla korostuu myös kristillisen toiminnan jatkuva kriittinen arviointi ja pyrkimys ehkäistä muun muassa länsimaiseen kulttuuriseen ylemmyydentuntoon liittyviä vaaroja.


Jorma Kuitunen