Toissa viikonloppuna Helsingissä Docpoint-festivaaleilla esitettiin Claude Lanzmannin vuonna 1985 valmistunut suurteos Shoah. Nimi tarkoittaa hepreaksi katastrofia ja viittaa holokaustiin.
Lanzmann teki dokumenttia 12 vuotta. Myös valmiin teoksen pituus on poikkeuksellinen, yli 9 tuntia. Festivaaleilla se oli jaettu neljään osaan, joista kolmanteen onnistuin saamaan lipun. Suurin osa dokumentista jäi siis näkemättä, vaikka katsomani osio on hyvinkin normaalimittaisen elokuvan pituinen.
Shoahia on monesti kutsuttu maailman parhaaksi dokumentiksi. Kun ottaa huomioon, kuinka vaikuttavaa jo yhden osion näkeminen oli, voi vain kuvitella, millainen olo katsojille jää yhteen pötköön esitetyn teoksen jälkeen. Guardian-lehden toimittaja Jonathan Freedlandin mukaan kokemus tuntuu enemmän pyhään rituaaliin osallistumiselta kuin elokuvan katselulta.
Olen lukenut kymmeniä holokaustiaiheisia muistelmia ja nähnyt elokuvia, mutta Shoah on erilainen. Toisin kuin mustavalkoista arkistokuvaa hyödyntävät dokumentit, se perustuu kokonaan haastatteluihin ja maisemakuviin sekä haastateltavien asuinpaikoilta että sotarikosten tapahtumapaikoilta sellaisina kuin ne olivat kuvausajankohtana, 1970- ja 1980-luvuilla. Shoahissa holokausti ei ole historiaa vaan läsnä ihmisissä ja miljöössä.
Ulkoisesti ei tapahdu paljon. Kamera kiertää loputtoman pitkään pellonreunaa tai seuraa metsätietä kulkevaa miestä. Ihmisten lisäksi dokumentissa puhuvat ilmeet, asennot ja maisemat. Hidasrytmisen elokuvan katsoo mieluiten suurelta valkokankaalta, jossa maisemiin on helpompi uppoutua.
Lanzmann haastattelee holokaustin eri näkökulmista kokeneita ihmisiä: juutalaisten lisäksi sivullisia ja natseja, joiden haastatteluita hän kuvasi salaa. Siinä missä monet sotamuistelmat ovat sinnikkäiden ja onnekkaiden yksilöiden selviytymistarinoita, Shoahissa huomio kiinnittyy tuhoamisjärjestelmään, joka imaisee yksilöt mukaansa. Jossain on joku tai jotkut, jotka suunnittelevat kaiken, mutta se, joka koordinoi vankeja kuljettavien junien aikatauluja tai lapioi hiiliä veturin tulipesään, ei tiedä, mitä tekee tai on voimaton toimimaan toisin.
Ohjaaja on kiinnostunut tietämään tarkkaan, miten asiat olivat. Keskitysleirillä olleelta parturilta hän muun muassa kysyy, millaisilla välineillä naisten hiukset leikattiin ennen kuin heidät tapettiin. Näin dokumentista muodostuu ikään kuin rikostutkinta, jossa kuulustellaan silminnäkijöitä.
Systeemin kuvaamiseen voi liittyä se riski, että ihmiskohtalot jäävät etäisiksi. Tässä niin ei kuitenkaan käy, vaan eleettömyys ja siihen syntyvät hiusmurtumat vain alleviivaavat inhimillisen kärsimyksen syvyyttä. Parturin ääni särkyy, kun hän kertoo ystävänsä vaimon ja sisaren saapumisesta hiustenleikkuuseen tietämättöminä siitä, mikä heitä odottaa. Kamera kuvaa miestä, jonka suupielet tärisevät hänen pyytäessään ohjaajaa lopettamaan. ”Sinun täytyy jatkaa”, tämä vaatii, ja loputtoman pitkältä tuntuneen ajan kuluttua parturi kokoaa itsensä. Koko sisäisen kamppailun näyttäminen katsojalle ja ohjaajan vaatimus jatkamisesta tuntuvat julmalta, mutta sekä kuvattava että katsoja ymmärtävät jatkamisen välttämättömyyden. Ilman näitä puheenvuoroja arvokasta tietoa katoaisi lopullisesti.
Holokaustifilmejä katsoessa tulee monesti ajatelleeksi, miten olisi itse toiminut eri rooleissa. Olisinko pystynyt tekemään pahalle vastarintaa henkeni uhalla? Vai olisiko pelko saanut minut katsomaan toisaalle tai omaksumaan viidakon lait?
Pelkästään omat valinnat eivät tietenkään sanele sitä, miten itse kullekin käy. Monet dokumentissa haastatellut juutalaiset olivat selviytyneet leireiltä osin siksi, että heidät oli pakotettu osaksi systeemiä suorittamaan jotakin tehtävää.
Filip Müller, ruumiita polttamaan valittu juutalainen, kertoo tulleensa jossakin vaiheessa niin epätoivoiseksi, että hän meni itsekin kaasukammioon. Kuolemaantuomittujen joukossa ollut tyttö sai hänet kuitenkin palaamaan takaisin.
”Ehkä selviydyt tästä, ja silloin sinun täytyy kertoa kaikille, mitä tapahtui”, tyttö sanoi.
Tamperelaiset ystävykset Milka Myllynen ja Mia-Carita Hahl ovat sitä ihmistyyppiä, jotka keksivät jatkuvasti uusia luovia ideoita ja käärivät aikailematta hihansa t...
TeemaEero Antturi Kun Marko Selkomaa tuli uskoon 13-vuotiaana, hän koki hyvin pian Jumalan kutsuvan häntä saarnaajaksi ja lähetyssaarnaajaksi. – Noita ilmaisuja silloin käytettiin, muistelee nyt 52-v...
TeemaKun Julius Kankkunen aloittaa elämäntarinansa kertomisen, kuulija ei voi olla nauliutumatta paikoilleen. Lapsuuden uskoontuloa seuraa toinen toistaan traagisempia tapahtumia: Ensin...
TeemaYhteiskristillisen Uskovaiset nuoret -nettiyhteisön vastaava
nuorisotyöntekijä Mikael Elmolhoda on saanut vuosien aikana tukevaa
tuntumaa eri kristillisten piirien nuoriin.
...
TeemaEläköityneellä opettaja Juhani Happosella on tallessa kansioita, joihin on
kertynyt yli 200 samaa aihetta käsittelevää lehtileikettä. Ne kertovat
taistelusta, jonka hän kävi 1980-luvulla...
TeemaHyvä Sanoma ry:n keräämillä lahjoitusvaroilla jaetaan tänäkin vuonna joulumuistaminen jokaiseen maamme vankilaan. Helluntaiseurakuntien vankilatyö välittää vankien luettavaksi yli tuhat Hyvä Sanoma -j...
TeemaLähi-idän
kristityistä puhuttaessa tulee melko
nopeasti esiin myös vaino. Islamilaisista yhteiskunnista
ja lujista sukusiteistä juontava
ilmiö tuli näkyväksi Suomessakin äskettäin,
kun to...
TeemaRukous merkitsee musiikkievankelistana toimivalle Jipulle elämän kantavaa voimaa. Tänä syksynä hän on saanut kokea niin pieniä kuin suuriakin ihmeitä.
TeemaHerra, osoita minulle tie ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan. Uskallettua on viipyä, ja vaarallista on jatkaa matkaa. Täytä siis minun ikävöimiseni ja osoita minulle tie.
TeemaOnko evankeliointi koko seurakunnan
tehtävä? Kenelle se
oikein kuuluu? Miksi
niin harvat innostuvat nykyisin
evankelioimisesta? Ja
mitä se oikeastaan käytännössä
on?
TeemaEvankelioimisen suuria
innovaatioita helluntailiikkeessä olivat
1900-luvun alkupuolella telttakokoukset
ja kitarakuorot. Evankelioiva
Hyvä Sanoma -lehti perustettiin sota-aikana. Pai...
TeemaBilly Grahamin puheet suunniteltiin tarkkaan etukäteen. Avausiltaan sisältyi elokuvamainen kohtaus, jossa yksinäinen nainen veti väkijoukon liikkeelle.
TeemaKatolinen aktiivi kirjoitti avoimen kirjeen Suomen helluntailaisille, ja RV pyysi siihen vastineen. Yhteisöjen suhteissa kaikki ei ole sitä, miltä näyttää.
UutisetLähestyn teitä, rakkaat Suomen helluntailaiset,
ennen kaikkea kristittynä, joka tunnustaa samaa Apostoliseen uskontunnustukseen
kirjattua uskoa, jota tekin tunnustatte.
Toiseksi lähe...
UutisetKatolinen teologi Emil Anton
on lähestynyt avoimella kirjeellään Suomen helluntailiikettä reformaation
merkkivuoden tiimoilta. Kirjoituksellaan hän halusi herättää keskustelua, vähentää
enn...
Teema”Yksi viime vuosikymmenten
merkittävimmistä globaalin
kristillisyyden ilmiöistä.” Näin
suurin sanoin on luonnehdittu helluntailaisten
ja roomalaiskatolisen kirkon
vuonna 1972 aloittamaa k...