Holokaustidokumentti ei päästä helpolla

Toissa viikonloppuna Helsingissä Docpoint-festivaaleilla esitettiin Claude Lanzmannin  vuonna 1985 valmistunut suurteos Shoah. Nimi tarkoittaa hepreaksi katastrofia ja viittaa holokaustiin.

Lanzmann teki dokumenttia 12 vuotta. Myös valmiin teoksen pituus on poikkeuksellinen, yli 9 tuntia. Festivaaleilla se oli jaettu neljään osaan, joista kolmanteen onnistuin saamaan lipun. Suurin osa dokumentista jäi siis näkemättä, vaikka katsomani osio on hyvinkin normaalimittaisen elokuvan pituinen.

Shoahia on monesti kutsuttu maailman parhaaksi dokumentiksi. Kun ottaa huomioon, kuinka vaikuttavaa jo yhden osion näkeminen oli, voi vain kuvitella, millainen olo katsojille jää yhteen pötköön esitetyn teoksen jälkeen. Guardian-lehden toimittaja Jonathan  Freedlandin mukaan kokemus tuntuu enemmän pyhään rituaaliin osallistumiselta kuin elokuvan katselulta.

Olen lukenut kymmeniä holokaustiaiheisia muistelmia ja nähnyt elokuvia, mutta Shoah on erilainen. Toisin kuin mustavalkoista arkistokuvaa hyödyntävät dokumentit, se perustuu kokonaan haastatteluihin ja maisemakuviin sekä haastateltavien asuinpaikoilta että sotarikosten tapahtumapaikoilta sellaisina kuin ne olivat kuvausajankohtana, 1970- ja 1980-luvuilla. Shoahissa holokausti ei ole historiaa vaan läsnä ihmisissä ja miljöössä.

Ulkoisesti ei tapahdu paljon. Kamera kiertää loputtoman pitkään pellonreunaa tai seuraa metsätietä kulkevaa miestä. Ihmisten lisäksi dokumentissa puhuvat ilmeet, asennot ja  maisemat. Hidasrytmisen elokuvan katsoo mieluiten suurelta valkokankaalta, jossa maisemiin on helpompi uppoutua.

Lanzmann haastattelee holokaustin eri näkökulmista kokeneita ihmisiä: juutalaisten lisäksi sivullisia ja natseja, joiden haastatteluita hän kuvasi salaa. Siinä missä monet sotamuistelmat ovat sinnikkäiden ja onnekkaiden yksilöiden selviytymistarinoita, Shoahissa huomio kiinnittyy tuhoamisjärjestelmään, joka imaisee yksilöt mukaansa. Jossain on joku tai jotkut, jotka suunnittelevat kaiken, mutta se, joka koordinoi vankeja kuljettavien junien aikatauluja tai lapioi hiiliä veturin tulipesään, ei tiedä, mitä tekee tai on voimaton toimimaan toisin.

Ohjaaja on kiinnostunut tietämään tarkkaan, miten asiat olivat. Keskitysleirillä olleelta parturilta hän muun muassa kysyy, millaisilla välineillä naisten hiukset leikattiin ennen kuin heidät tapettiin. Näin dokumentista muodostuu ikään kuin rikostutkinta, jossa kuulustellaan silminnäkijöitä.

Systeemin kuvaamiseen voi liittyä se riski, että ihmiskohtalot jäävät etäisiksi. Tässä niin ei kuitenkaan käy, vaan eleettömyys ja siihen syntyvät hiusmurtumat vain alleviivaavat inhimillisen kärsimyksen syvyyttä. Parturin ääni särkyy, kun hän kertoo ystävänsä vaimon ja sisaren saapumisesta hiustenleikkuuseen tietämättöminä siitä, mikä heitä odottaa. Kamera kuvaa miestä, jonka suupielet tärisevät hänen pyytäessään ohjaajaa lopettamaan. ”Sinun täytyy jatkaa”, tämä vaatii, ja loputtoman pitkältä tuntuneen ajan kuluttua parturi kokoaa itsensä. Koko sisäisen kamppailun näyttäminen katsojalle ja ohjaajan vaatimus jatkamisesta tuntuvat julmalta, mutta sekä kuvattava että katsoja ymmärtävät jatkamisen välttämättömyyden. Ilman näitä puheenvuoroja arvokasta tietoa katoaisi lopullisesti.

Holokaustifilmejä katsoessa tulee monesti ajatelleeksi, miten olisi itse toiminut eri rooleissa. Olisinko pystynyt tekemään pahalle vastarintaa henkeni uhalla? Vai olisiko pelko saanut minut katsomaan toisaalle tai omaksumaan viidakon lait?

Pelkästään omat valinnat eivät tietenkään sanele sitä, miten itse kullekin käy. Monet dokumentissa haastatellut juutalaiset olivat selviytyneet leireiltä osin siksi, että heidät oli pakotettu osaksi systeemiä suorittamaan jotakin tehtävää.

Filip Müller, ruumiita polttamaan valittu juutalainen, kertoo tulleensa jossakin vaiheessa niin epätoivoiseksi, että hän meni itsekin kaasukammioon. Kuolemaantuomittujen joukossa ollut tyttö sai hänet kuitenkin palaamaan takaisin.

”Ehkä selviydyt tästä, ja silloin sinun täytyy kertoa kaikille, mitä tapahtui”, tyttö sanoi.


Säde Loponen