Arviot: Tukevaa ydinhelluntailaista opetusta

Pitkän linjan raamatunopettaja Martti Ahvenainen on kirjoittanut olennaisesta mutta vähemmän raflaavasta tai muodikkaasta aiheesta eli uskoontulon jälkeisestä elämästä. Paljon keskustelua ja kiivaitakin mielipiteitä herättäneen islam-kirjansa jälkeen Ahvenainen osoittaa olevansa monipuolinen ja vakavasti otettava teologi kirjoittamalla niin sanotusti tylsästä ja tärkeästä.

Kirja on systemaattinen ja hyvin jäsennelty esitys. Tampereella pesivä preussilaishelluntailainen systemaattisuus tuo mieleen teologisen Mersun tehtaan. Ahvenainen on yksi tämän liukuhihnan pääinsinöörejä, mikä luettakoon hänelle ansioksi.

Vaikka boheemimpien uskontoammattilaisten lavashow ei istuisi tähän järjestelmään, kannattaisi kaikkien opetustyöstä vastaavien lukea huolellisesti Ahvenaisen kirja ja hyödyntää sitä erityisesti rakenteen ja perussisällön osalta. Värivaloja, kuperkeikkoja ja muuta koreografiaa voi sitten lisäillä maun mukaan, mutta kirjan pointit kannattaa välittää kansalle.

Pienenä haasteena kirjassa on ehkä ajoittainen lyijynraskas tiheys. Faktat seuraavat toisiaan ja raamatunpaikkojen osalta vaihdin on jäänyt sarjatuliasentoon. Pieni amerikkalainen keveys, esimerkkikertomukset ja tapauskuvaukset olisivat tehneet kirjasta helppolukuisemman ja sopivalla tavalla viihdyttävämmän. Nyt kirja toimii ehkä paremmin uusien uskovaisten opettajan tukena kuin pystymetsästä Siioniin siirtyneen suomalaisen karttana uskonelämän alkutiheiköissä. Kun Ahvenainen toivottavasti jatkaa opetustensa siirtämistä kirjoiksi, hän voisi täydentää niitä nappailemalla esimerkkejä kokemuksistaan vuosikymmenten varrelta.

Martti Ahvenaisen kirja edustaa anteeksipyytelemättä perinteistä suomalaishelluntailaista teologiaa. Esimerkiksi perisynnin kohdalla ei lähdetä kosiskelemaan luterilaista, hermeneuttisesti hataraa linjaa, vaan tukeudutaan uskottavasti eksegeettisesti eli selitysopillisesti vakuuttavampaan vaihtoehtoon. Lutherin Martti ja Yli-Vainion Niilo olivat Jumalan miehiä, mutta Raamattuahan tässä tutkitaan ja siihen uskotaan.

Kokonaisesitys muistuttaa läheisesti Juhani Kuosmasen ja Mauri Viksténin oppijärjestelmiä ja samalla osoittaa, että suomalaishelluntailaisuudessa on – vastoin ajoittain tuhahdellen esitettyjä väitteitä – selkeitä teologisia linjauksia. Näitä ei välttämättä ole kirjattu latinaa viliseviin tiiliskiviin, mutta haitarikuorojen ja alttarikutsujen välissä on opetettu Sanaa ja kokousteltasta riippumatta varsin samalla tavalla.


Matti Kankaanniemi