Arviot: Huumorin kukkanen ei kuihdu koetuksissakaan

Päivi Rinne: Nauru pidentää isää – Tuokiokuvia Seppo Rajamäen elämästä. Aikamedia 2016, 224 sivua.

Kirja tuntuu tuhdilta ja mukavalta kädessä. Kannen kuvassa on kirjan nimen mittainen mies kuvattuna lempiharrastuksensa parissa. Takakannen teksti lupaa välittää tunnetun helluntaivaikuttajan Seppo Rajamäen näköisen tarinan. Teoksen päähenkilön tyttären, kirjailija Päivi Rinteen kokoama teos onnistuu helposti houkuttelemaan lukijansa sisältörikkaalle ja värikkäälle lukuretkelle.

Sisällysluettelo jakautuu selkeästi kolmeen pääjaksoon ja eri alateemoihin, joihin on helppo palata myöhemmin. Ennen kuin lukija pääsee käsiksi kirjan varsinaiseen sisältöön, hänen on maltettava lukea Psalmi 23 ja siihen liittyvät saatesanat, kirjan esipuhe ja kirjailijan itsensä alkusanat isälle. Alkuseremoniat kannattaa sisäistää huolella, koska ne pohjustavat hyvin edessä olevaa lukunautintoa.

Ensimmäinen luku koskettaa ja pysähdyttää lukijan ajattelemaan ihmiselämän haurautta. Kaikessa kipeydessäänkin se on maltillinen alku teokselle, jolta jo ennakkoon odottaa huumoria ja hauskoja tarinoita. Rinne kuvaa hyvin elävästi ja herkästi isänsä lapsuutta vakavan sairauden, köyhyyden ja puutteen keskellä. Monet tuokiokuvat Sepon elämästä kirjailija piirtää näkyviin taitavasti, tuoden tunnelmat ja tuoksut aivan lukijan iholle saakka. On nautinto lukea elävästi soljuvaa tekstiä.

Lukija saa katsella pienen pojan silmin sen ajan taistelua sairauksia ja puutetta vastaan. Seppo-pojan kokemukset saarnaajaperheen joulujen vietosta jopa häkellyttävän suuressa köyhyydessä nostattavat kyyneleet silmiin. Kuitenkin lapsuutta sävyttää vanhempien tinkimätön luottamus Jumalaan. Merkillepantavaa on isä Matti Rajamäen välitön ystävyys useiden saarnaaja- ja työtoverien kanssa, mikä toi turvallisuutta koko perheen elämään. Jo kirjan alkulehdillä nousevat esille muun muassa Artturi Kukkula, Niilo Yli-Vainio ja Hilja Aaltonen.

Huumoria kirjailija kylvää teoksen alkuluvuissa säästeliäästi, mikä onkin viisasta ottaen huomioon lapsuuden vaikeudet. Poikakoltiaisen ikään ehtineen Sepon edesottamukset kuitenkin kirvoittavat jo lukijalta kunnon hörönaurut. Tilannehuumori on kuvattu hyvin ”pohojalaasella” otteella. Mutta sitten taas tarina saa lukijan nieleskelemään palaa kurkussa saarnaajan pojan kovien koettelemusten tähden.

Teoksen päähenkilön ehdittyä aikuisikään koomiset sattumukset, hauskat tapahtumat ja saarnaajan rajaton mielikuvitus pääsevät hurjaan vauhtiin. Humoristiset tilanteet seuraavat toinen toistaan niin tiheässä tahdissa, että kirjaa lukiessa aivan hengästyy. Välillä ei tiedä, itkeäkö vai nauraa!

Tiukkapipolle kirja ei ehkä sovi. Pipo saattaa alkaa kiristämään joissakin pohjalaisesti kuvatuissa värikylläisissä jutuissa, joissa savolaisen monimutkainen ajattelu ei ihan yllä käsittämään jutun juonta ja hidas hämäläinen puolestaan ei edes ehdi tajuta, mitä on juuri lukenut, kun pukkaa jo uutta päälle.

Kirjan viimeinen luku on sisällöltään vakava ja liikuttava. Se pysäyttää lukijan pohtimaan elämän todellisia ja pysyviä arvoja. Teoksen pääsanoma kiteytyy Kiitokseni- luvun yhteen lauseeseen: ”Tärkein viesti, jonka haluan antaa, on ajatus siitä, että Jumalan armo ja rakkaus kantavat kaikissa elämän tilanteissa.”

Nauru pidentää isää -teos on – kaikella vakavuudella sanottuna – hauskin hengellinen kirja, mitä olen ikinä lukenut, ja se jätti koskettavuudellaan syvän jäljen sisäiseen maailmaani.


Kari Honkanen